Mutta meidän aikoinamme on Suomen kansan nimi Kalevalan kautta uudestaan lentänyt ulos maailmalle, paljoa avarammalle kuin koskaan ennen, kirkkaammalla loistolla kuin koskaan ennen. Ja tämä maine ei enää voi kadota, tämä loisto ei enää saata sammua; ne ovat pysyvät samallaisina silloinkin, kun Suomen kansa vaivuttuansa hautaan on muuttunut pelkäksi historialliseksi muistoksi. Tätä mainetta, tätä loistoa ei voi mikään muu kansa, vaikka kuinka voimallinen, milloinkaan meiltä anastaa, sillä Suomen kansa on siihen painanut ijäti kulumattoman omistusleimansa. Mikä ihmeellinen taikavoima on tämän aikaan saanut? Se on se voima, joka kansalla on ilmaistessaan sisimmän, omituisimman henkensä omituisimmalla välikappaleellansa, kielellä. Kansan ahkeruudella ja toimella kokoeltu varallisuus voi hävitä, sen urhoudella rakennettu valta voi raueta, sen viisaudella säädetyt lait ja valtiolaitokset voivat tulla kumotuiksi; mutta mitä se kirjallisuudessa on jaloa ja suurta luonut, se elää vuosisadasta vuosisataan, vuosituhannesta vuosituhanteen, niin kauan kuin ihmiskunta on olemassa.
Ja milloin Suomen kansaa ja Kalevalaa mainitaan, on niihin aina liittyvä myös kolmas nimi, ikimuistettavan Elias Lönnrot'in. Tämä on hänen maailmanmaineensa, ainoan suomalaisen miehen, joka sen sanan täydessä merkityksessä ja pysyväisesti on saavuttanut.
Mutta vaikka Lönnrot ei olisikaan Suomen kansan vanhoista runoista saanut Kalevalaa kokoon, jäisi hänelle sittenkin suomalaisen kirjallisuuden historiassa kieltämättä ensimmäinen sija tällä kirjakielemme ja kirjallisuutemme kehittymisen ajalla. Jo kansanrunoutemme kerääjänä sekä suomen ja sen sukukielten tutkijana, suomalaisen sanakirjan tekijänä, nykyisen kirjakielen vakaannuttajana ja uusien sivistyssanojen sepittäjänä, oppikirjain ja opettavaisten sanomalehtien toimittajana ynnä viimein virsiseppänä on Lönnrot raivannut niin suuria aloja kansalliselle viljelyksellemme, että itsekukin näistä aloista yksin riittäisi säilyttämään hänen nimeänsä rakastettuna ja kunnioitettuna Suomalaisten muistissa.
Sukunimen Lönnrot omisti itselleen 1760 luvulla Elias Lönnrot'in iso-isä Matti,[139] luultavasti Sammatin kappelissa olevan Vahter'-ojan mukaan, jonka varrelle hän kuitenkin vasta 1780 luvulla asettui torppariksi. Hän oli ammatiltaan räätäli, mutta sen ohella taitava sorvari ja viulunsoittaja. Myös värssyjä hän osasi panna kokoon ja oli muuten hyvin leikkisä luonteeltaan. Hänen vanhin poikansa Fredrik Juhana, meidän Lönnrot'imme isä, elätti itseään samoin räätälintyöllä ja, milloin se ei häntä huvittanut, kaikellaisilla muilla käsitöillä, joissa oli varsin näppärä. Häneltäkin on säilynyt muutamia huumorillisia laulunsipaleita, ja hänellä sanotaan olleen hyvä lauluääni. Lönnrot'in äiti Ulriika oli myös kotoisin Sammatista ja omaa sukua Vahlberg. Hän oli kätevä ja hyväpäinen nainen, mutta umpimielinen.
Vanhempainsa seitsemästä lapsesta oli Elias keskimmäinen, syntynyt 9 p. Huhtik. 1802. Tämän ristimänimensä sai hän seuraavalla omituisella tavalla. Kun Sammatissa ei ollut omaa pappia, täytyi lapsi viedä Karjalohjalle saakka kastettavaksi ja tämä toimi uskottiin läheisen torpan muorille. Tie oli pitkä ja ilma pyryinen, niin ett'ei muori, jota lapsen itkukin pitkin matkaa oli vaivannut, perille tultuansa enää muistanut vanhempain mukaan antamia nimiä. Ei siis ollut muu neuvoksi kuin yhdessä papin kanssa etsiä almanakasta uutta. Vanhemmat kotona eivät ollenkaan pitäneet pojan nimestä. Äiti oli sanonut suutuksissaan, että: "olisi hänet sitten pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi" ja isä oli leikillisesti lisännyt, että pojasta oli tehty "hulikka" (vrt. Eikka = Elias). He eivät voineet silloin aavistaa, että juuri tämä nimi tulisi enimmin arvossa pidetyksi sekä Sammatin kappelissa että koko Suomen maassa.
Elias Lönnrot'in synnyinpaikka on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla, jonne vanhemmat olivat rakentaneet oman asunnon v. 1800, elettyään sitä ennen hyyryhuoneissa. Täällä vietti Lönnrot lapsuutensa keskellä luonnon ihanuutta, jota hän jo aikaisin oppi ymmärtämään, mutta aineellisessa köyhyydessä ja puutteessa. Petäjäistä ja jäkälää, nykyisin Etelä-Suomessa tuskin muuten kuin kuulon kautta tunnettuja leivän-sijaisia, käytettiin vielä siihen aikaan hänen kotipuolellaan yleisenä ravinnonlisänä. Suomen sodan aikana, jolloin hätä paikkakunnalla oli ylimmillään, täytyi hänen lähteä vielä kerjuulle toisiin pitäjiin, aina Tammelaan ja Turun tienoille asti. Näillä matkoilla kerrotaan hänen joutuneen venäläisten sotamiesten käsiin, jotka pistivät hänet kaivoon, lopettamatta kuitenkaan hänen henkeään.
Elias Lönnrot oli lapsena tavattoman ujo ja hiljainen. Sukulaistensakin luona saattoi hän seisoa iltakauden uuninpatsaasen nojaten virkkamatta sanaakaan, omiin mietteihinsä vaipuneena. Jo aikaisin ilmautui hänessä erinomainen lukuhalu; saadakseen olla rauhassa muilta lapsilta, kiipesi hän usein kirjoineen puihin piiloon. Tämä henkinen ravinto sai hänelle toisinaan korvata ruumiillisen ravinnon puutteen. Kerran nähdessään talon piikojen jauhavan jyviä oli hän tullut äitinsä luo ja ilmoittanut: "äiti, minun on nälkä". Mutta kun äidin oli pakko vastata, ett'ei ollut hänellä mitään antamista, oli poika arvellut: "jaso, minä luen sitten".
Vähän suuremmaksi tultuaan täytyi hänen ottaa neula käteensä ja ruveta auttamaan isää, joka toivoi hänestä taitavaa räätäliä eikä ollut oikein hyvillään pojan yksin-omaisesta taipumuksesta lukemiseen. "Kun et kelpaa räätäliksi, niin ei sinusta tule mitään miestä", oli isän vakaumus. Mutta pian kävi selville, ett'ei tässä ankaruus auttanut; jokaista tilaisuutta käytti Elias jatkaakseen lukujaan jossain piilopaikassa ja iltaisin meni hän usein järvelle soutelemaan, luonnon helmassa uneksiakseen. Vanhimman poikansa Henrik Juhanan neuvosta, joka oli jo aika mies ja räätälin ammatissa hyvin eteväksi oppinut, päätti isä viimein, että Elias oli pantava kouluun, "että edes oppisi ruotsia".
Lähin koulu oli Tammisaaressa, johon mainittu veli läksi häntä viemään v. 1812. Siellä olo ei hänelle kuitenkaan mikään helppo ollut. Ravintona oli hänellä milt'ei yksin-omaan kuivaa ruokaa, jota sai kotoansa, eikä sitäkään aina riittävästi. Hän ei kuitenkaan tahtonut kenellekään ilmaista puutettansa, vaan mieluummin näki nälkää. Kerran sen talon piika, jossa hän asui, oli huomannut, että pojan viimeinen leipä kesti tavattoman kauan, ja ilmoittanut asian emännälleen. Kun tämä sitten oli tiedustellut häneltä syytä siihen, oli poika selittänyt: "jos minä sen alan, niin se loppuu". Toinen vaikeus oli hänellä koulun opetuskielestä, ruotsista, jota hänen oli erinomaisen tukala oppia. Hänen oli pakko lukea ulkoa ruotsinkielinen katkismus ja piplianhistoria sekä vastata kirjan sanojen mukaan, kun ei omin sanoin kyennyt selittämään luetun sisällystä. Ruotsinkielen osaamattomuutensa vuoksi sai hän vielä toisilta koulupojilta pilkkaa kärsiä.