Olearius, joka v. 1635 matkusti Wiron kautta, kertoo, että siellä muutamin paikoin, erittäin mäillä, oli latvaan asti karsituita puita, joita punaisilla nauhoilla käärittiin ja joiden edessä rukoiltiin.[51]
Historioitsija Hjärne[52] sanoo Wirolaisilla olleen pyhiä puistoja ja erittäin vielä yksityisiä puita, joista ei ollut lupa lehteäkään ottaa. Hän nimittää niitä Hio (= Hiisi) ja arvelee Hiidenmaan saaneen nimensä eräästä metsistöstä, joka oli lähellä Hiidenhovia.
Gutslaffin kirjassa[53] puhutaan siitä kammosta, jolla laajan ympäristön Wirolaiset ja Lättiläiset katsoivat Wõhanda- eli Pyhäjokea Tarton eteläpuolella. He luulivat poudan ja päivänpaisteen riippuvan siitä, että joki pidettiin puhtaana kaikesta rojusta; jos semmoista siihen putosi tai jos sen juoksua estettiin patomuksilla, oli lakkaamaton sade ja sen jälkeen halla välttämätön seuraus. Tämän joen lähde oli mäen juurella kauniissa lehdossa, joka kasvoi pitkiä saarnia, haapoja y.m. puita ja oli kolmikulmaisella, ohuista laudoista tehdyllä aitauksella suljettu. Koko ala, 25 jalkaa joka haaralle, oli yhtä pyhä kuin lähde ja vesi; siinä ei saanut puita hakata, eikä oksia murtaa. Jokainen, joka tämän kiellon rikkoi, tuli kipeäksi ja kuoli.
Samaan aikaan käskettiin piispankeräjillä v. 1641 hakata maahan pyhät hakametsät, Högebüsche, Roigin pitäjässä Hiidenmaalla. Käytetystä sanasta sopii päättää, että ne olivat aidatut. Toisessa piispantarkastuksessa, joka pidettiin v. 1699 Jõhvin pitäjässä Warsinais-Wirossa, mainitaan sekä tälläisiä että tavallisia lehtoja. Erittäin nimitetään Kuramäki, jonne kansaa kokoontui monesta pitäjästä, Wenäjänkin puolelta, viettämään 15 päivää Elokuuta pakanallisilla menoilla.[54]
Viime vuosisadalla todistaa Hupel[55] Wirolaisten palvelleen jumaliansa puistikoissa, joissa ei saata puuta hakata, eikä mansikoita poimia. Niitä oli mäillä, lakeuksilla, lähteitten vieressä y.m. Metsä niissä oli enimmiten kuusikkoa. Wiljanninmaalla Põltsaman pitäjässä lähellä Kaaveren hovia seisoi pyhä puu, jonka ontelosta löytyi pieniä uhriantimia. Sen edessä oli alttari, harmaasta kivestä kömpelösti hakattu, milt'ei kaksi kyynärää korkea ja yhtä pitkä, mutta tuskin kyynärän levyinen. Pinta oli munanmuotoinen, reunuksella ympäröitty, joka melkein kolmen sormen leveydeltä ulottui jalan yli. Kiven jalka suippeni maahan päin, johon se oli kiinni lyöty.
Onpa vielä tältäkin vuosisadalta runsaasti tietoja Wirolaisten uhrilehdoista ja uhripuista. Otepään pitäjässä Tartonmaalla, kirjoittaa J.S. Boubrig oppineen virolaisen seuran keskustelemuksissa,[56] vähän matkaa Paloperän hovista oli ennen pyhä iis, havumetsikkö, ja sen lähellä neliskulmaiseksi hakattu kivi, alhaalta leveämpi kuin päältäpäin. Kivessä oli kaikenlaisia, luultavasti sisäänhakattuja kuvia. Kreutzwald[57] sanoo Hagerin pitäjässä Harjunmaalla kahdella mäellä nähneensä huolellisesti hoidettuja puistoja, varjosahid. Puut eivät olleet pitkät, vaan luultavasti kasvaneet vanhempain, kenties pappein toimesta poishakattuin sijaan. Hänkin mainitsee pyhän lehdon Wõhanda-joen lähteellä ja lisää, että oli kuitenkin lupa ottaa sieltä lehtiä hammassäryn tai muitten tautien poistamista varten. Pyhäjärven saaressa ja Tuomiovuorella Tartossa kuului myös kansantarinan mukaan olleen uhrilehtoja. Enemmin oli tallella yksityisiä pyhiä puita. Ne seisoivat tavallisesti vähän matkaa taloista suojaisessa paikassa ja varjeltiin huolellisesti vahingosta. Tavallisesti olivat vanhoja lehmuksia, tammia tai saarnia. Harjunmaalla sanottiin tämmöiset puut varjo-puiksi, Warsinais-Wirossa hiie- eli pelgo-puiksi. Erityinen laji olivat Wõrunmaalla n.k. virvre-puut teitten varsilla. Niiden luona oli ruumissaaton tapana pysähtyä ja ottaa ryypyt. Puuhun leikattiin risti ja sidottiin sen ympäri sininen, punainen tai keltainen villalanka.
Runsaimmin on näitä pakanuuden muistoja Wiron saarilla, joiden asukkaat monessa muussakin suhteessa ovat pysyneet alkuperäisemmällä kannalla kuin manteren. Saarenmaalla kerrottiin Holzmayerille[58] olleen muinoin joka pitäjässä hiidenpaikkoja, hiiekoht, tasaisia, viherjöitä nurmikenttiä metsän keskellä. Semmoiset pyhät paikat olivat tavallisesti lähteen läheisyydessä ihanassa asemassa. Niissä ei saatu hakata, eikä polttaa, Hiie-puut olivat tavallisesti koivuja, kuusia sekä etenkin tammia. Yli muita pyhä oli yksi vanha puu keskellä lehtoa. Se oli useimmiten ontelo, niin että siihen sopi viskata uhriksi tuotua rahaa y.m. Sen oksille ripustettiin kirjavia nauhoja ja vaatteen kaistaleita.
Hiidenmaalla oli pääjumalalla Thorilla (Taaralla?) asuntonsa tiheässä metsistössä, joka kutsuttiin hiideksi. Sinne oli Saarenmaaltakin tapana kerta vuodessa kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen. Missä paikassa se oli, ei käy selville Holzmayerin muistiinpanosta. Wiedemannin mukaan[59] löytyi Hiidenmaalla useita hiisi-metsiä, joihin ei kukaan uskaltanut käsiksi käydä; maahan karisseetkin oksat jätettiin paikalle mätänemään, vaikka polttopuusta oli kova puute.
Aidattuja sanoo virolainen muinaistieteilijä Jung[60] olleen sekä niiden metsistöjen, joissa kokonaisten kyläkuntien väestö kävi uhraamassa ja jotka enimmäkseen sijaitsivat korkeilla paikoilla, että niiden vähäisten, lakeitten uhripaikkojen, joita oli jokaisen yksityisen talon kohdalla. Jälkimmäisissä oli aitauksen ylläpitäminen ja korjaaminen talon isännän huolena, erittäin keväisin, ett'ei ihmisiä eikä eläimiä sinne hairahtuisi menemään. Näihin n.k. uhritarhoihin, ohvri-aiad, vietiin esikoiset kaikista luonnon antimista: uutisviljasta ensimmäinen pivollinen, teuras-eläimestä ensimmäinen lihakimpale, liemestä tai oluesta ensimmäinen kauhallinen, ennen kuin itse saatiin maistellakaan; samoin vaatteukseksi leikattavasta kankaasta kappale. Jos tämä uhri jäi tekemättä ja sen johdosta joku onnettomuus oli tapahtunut, niin ei päästy vähemmällä kuin vuodattamalla kanan tai kukon verta paikalle. Mitään rojua ei ollut lupa heittää aitauksen sisäpuolelle. Esimerkkinä semmoisesta uhritarhasta hän mainitsee erään hiisi-nimisen Suuren Jaanin pitäjässä Wiljanninmaalla. Se oli ollut muutaman askelen laajuinen maatilkku, jolla oli kasvanut paksuja puita.
Helmen pitäjästä samasta maakunnasta on nykyisin saatu se tieto, että hiidet talojen läheisyydessä olivat havupuita, enimmäkseen yksi ainoa petäjä, jota vastoin muut kunnailla ja mäillä kohoavat hiidet kasvoivat lehtimetsää. Sitä tarkoittanee myös Meijamaan pitäjässä Läänenmaalla kirjaanpantu kansantarina, jonka mukaan Taara jumala olisi lepistöissä ja koivistoissa asunut, Hiisi jumala taas enemmän havumetsistä pitänyt. Siellä on myös säilynyt maine korkeasta aitauksesta, jolla pyhä paikka oli ympäröitty.[61]