Parissa yllämainituista kertomuksista on ollut puhe kivestä, jota käytettiin alttarina pyhän lehdon keskellä tai pyhän puun juurella. Yksinäisiä uhrikiviä mainitsee Kreutzwald[62] olleen jokaisessa kylässä, jokaisen talon luona, niitä nimitettiin Ukon kiviksi. Keväisin oraitten noustua ja syksyisin elonkorjuun jälkeen oli kivelle uhri tuotava; myös teuraista piti sisukset viedä sinne. Samantapaisia ovat ne, joita Weske luettelee aikakauskirjassa Oma Maa.[63] Wõrunmaalla Räpinan pitäjässä esim. on muutaman kylän aidan nurkassa suuri kivi, jolle ohitsekävijät tuovat uhreja. Wiron Jaakobin pitäjässä Rägaveren vallassa on uudemmassa talon ha'assa kivi, jonka vieressä ennen suuri puu kasvoi. Kiven vieressä seisoi pönttö, joka sanottiin Törme vakaksi ja johon uhreja pantiin. Wiljannin maalla on Paistun pitäjässä parin talon luona kokonaisia kiviraunioita, joille kaikesta uutisesta ja tuoreesta viedään uhri ja sitten pidetään rukous. Erään Hurtin kokoelmissa löytyvän muistiinpanon mukaan[64] niitä nimitetään Tõnisen mäiksi tai Hiiden alttareiksi.
Vähemmän selvät, mutta kuitenkin tarpeeksi valaisevat ovat myös Suomesta saadut tiedot. Vanhin löytyy eräässä Gregorius IX:n bullassa 31 päivältä Tammikuuta 1229, jossa hän sallii Tuomas piispan ottaa omakseen ne pakanalliset lehdot ja temppelit, lucos et delubra, jotka kääntyneet olivat hänelle lahjoittaneet. Jälkimmäinen sana on mahtanut saada sijansa siinä tietämättömyydestä kaukaisen maan oloista. V. 1234 piispa vuorostaan luovuttaa Wilhelm nimiselle kappalaiselleen maapalstan Maskun pitäjässä, jota oli käytetty epäjumalan-palvelukseen. Toisessa saman paavin bullassa vuodelta 1237 valitetaan, että pakanalliset Hämäläiset ajelivat kristin-uskoon kääntyneitä kansalaisiansa pyhien puitten ympäri, siksi kun he vaipuivat kuolijaaksi. Nuot puut olivat arvattavasti osa uhrilehdosta, jossa jumalanpalvelus pidettiin.
V. 1656 kerrotaan Kuopion pitäjän lukkarin kaataneen Ristinkanta nimisillä paikoilla varjoisia puita, joiden alla oli toimitettu uhreja.[65] Samassa pitäjässä tuomittiin v. 1670 muudan mies hakkaamaan maahan noin kahden sylen korkuisen ristin, jonka hän oli itselleen pystyttänyt metsään, sekä hajoittamaan sen perustuksen.[66] 1600-luvun lopulla tiedetään Orihveden Ristikankaalla seisoneen ison petäjän, jonka juurelle oli jokaisen ohikulkijan heitettävä vihanta oksa. Sen sekä ympärille kohouneen risuläjän poltti pitäjän kirkkoherra.[67] Piispankäräjissä Kerimäellä v. 1738 oli kysymys epäiltävien lehtojen ja puitten hävittämisestä. Kirkonkokouksessa Rantasalmella v. 1746 valittiin miehiä joka paikkakunnalta maksua vastaan hakkaamaan ja polttamaan kaikki talojen luona ja pelloilla kasvavat, epäluulon alaiset puut sekä hävittämään ne uhripaikat, joilla oli nimenä ristinkanto. Mutta valituista osa ei tahtonut ottaa tätä tointa vastaan, vaikka papisto käytti nimismiestäkin heitä pakoittaakseen; osa ei uskaltanut ryhtyä hävitystyöhön siinä pelossa, että karjalle tai muulle taloudelle joku vahinko tapahtuisi. V. 1748 mainitaan Porvoon konsistoorin kääntyneen maaherran puoleen pyynnöllä, että hän antaisi kruununpalvelijoille käskyn niiden uhripaikkojen, pyhien puitten ja lehtojen hakkauttamiseen, joita oli Karjalassa sekä Leppävirroilla Savossa.[68]
Länsi-Suomessa oli viime vuosisadan alkupuolella nähtävinä entisiä uhrilehtoja ristinkantojen, pyhityspaikkojen sekä Hiidenkankaitten nimellä.[69] Kaksi peninkulmaa Turusta Raumalle menevän tien varrella Nousiaisten Nummenkylän luona oli Hiidenkangas ja vähän matkaa siitä toisella puolen tietä oli Härkälähde ja lehto, jossa kasvoi Hiittenhaapoja.[70] Väliän suurella yhteisniityllä Liedossa on vielä muutamia vanhoja lehtoja, joista varkaatkaan eivät uskalla puuta hakata.[71] Kokemäellä löytyy kaksi Hiisi nimistä hakaa. Siellä on myös säilynyt tarina laivureista, jotka olivat eksyneet merellä ja joutuneet pitkän, sokean ukon nuotiolle. Hän oli heiltä tiedustellut, mistä olivat kotoisin. He olivat vastanneet: Suomesta. Hiisi, joka aikoinaan oli asunut Kokemäellä, oli silloin kysynyt:
Vieläkö Purjalan haavisto versoo, Vieläkö Pyhänkorvan kuuset kasvavat?[72]
Entisiä uhrilehtoja ovat epäilemättä ne kuusikot, joihin kreikan-uskoiset Karjalaiset hautaavat kuolleitansa ja joita he pitävät niin pyhänä, ett'eivät salli niissä puutakaan hakattavan. Laatokan Mantsinsaarella Työmpäisien kylässä on pieni kuusikko, jossa on hautausmaa ja rukoushuone. Siinä pidetään vielä meidän päivinämme suuret, vuotuiset härkäuhrit. Samanlainen tapa on ennen ollut Suistamolla; uhripaikkana oli pitäjän kuusikkoa eli kalmistoa läheinen kohta.[73]
Niilläkin seuduin, jotka vanha karjalainen väestö on jättänyt Ruotsin vallan aikana Wenäjän puolelle siirtyessään, ovat heidän hautausmaansa viime aikoihin asti säilyneet. Sodanlahdella, huomauttaa K. Killinen,[74] ovat paraita uhripaikkoja Wenäjän kuusikko ja Leppäkuusikko. Edellisen keskellä on suuri kuusi, jonka juurelle vietiin villoja Jyrinpäivänä. Jälkimmäisessä toimitettiin oikea juhlavalaistus niillä kynttilöillä, joita oli käytetty karjan kiertämiseen Toukokuun 5 päivänä. Uukuniemellä on Kummun kylän keskellä mäkikumpura, nimeltä Säässynänmäki, siinä on ollut "venäläinen" säässynä eli rukoushuone ja kalmisto. Mäellä kasvoi parikymmentä vuotta sitten vanha kuusi, jota koko ympäristö palveli. Sen juurelle vietiin esikoiset lehmän maidosta, kanan munista, maan hedelmästä y.m. Toinen mainio uhripaikka on Kirkkokalliolla Papinniemessä. Siinä on suuria 1/2-1 kyynärän korkuisia kiviä, luultavasti hautamerkkein jäännöksiä, ja niiden keskellä iso Alttaripetäjä. Näitä vanhoja kalmistoja, joita on melkein joka kylässä, ei uskalleta pelloksi kyntää. Jos semmoinen on saarella, niin kalastajan täytyy varoa, ett'ei soutaessaan tule kiertäneeksi saarta.
Mieluisia uhripaikkoja näkyvät Suomessa olleen vuoret. Pohjois-Hämeessä oli entiseen aikaan tapana viettää Ukonjuhlaa pyhitetyllä harjulla, jota sanottiin Ukonvuoreksi; sinne asetettiin Ukon vakka. Rautalammilla mainitsee Salmelainen[75] erittäin Arpaharjun, Wiitasaaren Kiimingin kylässä Tuohisvuoren, joille esikoinen vuoden tulosta kannettiin tuohesta tehdyissä vakkasissa, ennen kuin ihmiset saivat siitä maistaa. Simsiönvuorella Lapualla kuuluu viime vuosisadalla[76] olleen suuria kiviraunioita, joista on löydetty nelisnurkkaisia hopearahoja. Entisinä uhripaikkoina mainitaan myös Hiidenmäki Pyhäjärvellä ja Pudasjärvellä Pyhitysvuori.
Paikoittain tiedetään olleen tai näytetään vielä alttarikiviä. Semmoisesta kertoo Ganander,[77] se oli Kipumäellä Kemijoen varrella Kemin pitäjässä, mäen laen keskellä litteä, ontelo, pöydänmuotoinen kivi, jonka ympärillä seisoi piirissä useampia muitakin kivialttareita. Ganander arvelee sen olevan vanhan uhripaikan ja sanoo, ett'ei hänen aikanansa kansa sinne uskaltanut mennä; sillä sieltä ei muka kukaan palannut eheänä. Hämeessä aikoinaan hyvin tunnetut olivat Eräpyhä Eräjärvellä ja sen vastapäätä Kuhmalahdella Rutasalo, joissa vuorotellen oli uhrattu.[78] Edellinen on järveen ulospistävällä niemekkeellä. Vuoren kukkulalla on iso kiviraunio ja sen ympärillä toistakymmentä kiveä, jotka ovat alta litteitä, päältä pyöreitä, kukin noin 10 askelta rauniosta. Jälkimmäisessä paikassa on 2 1/2 kyynärää leveä ja 2 kyynärää pitkä alttarikivi. Sen luona on puoliympyrässä joukko laakoja kiviä, luultavasti istuinsijoja. Paikalle pääsee rappusia myöten, jotka luonto on muodostanut rannalta kohoavaan, jyrkkään kallioseinään.
Runsaimmat ovat Suomessakin tiedot yksityisistä puista ja kivistä. Satakunnassa mainitsee Skogman[79] Wesilahdella Säijänselällä kannon, jota ei uskallettu koskea, koska muuten jäsen olisi ruvennut mätänemään. Samanlainen oli Kunnianmänty Lempäälässä. Reinholmin mukaan[80] siitä ei tohdittu pienintäkään lastua hakata, ei havuneulaakaan ottaa. Niillä tienoin oli vielä joku aika takaperin hyvin tavallista, että morsiamen tullessa sulhasen kotiin ripustettiin rihmoja, nauhoja ja kankaita lähellä porttia oleviin puihin, erittäin jos oli joku vanha uhripuu.