Savossa Ristiinan pitäjässä oli Mettelinpellolla tavattoman suuri kataja. Se oli 13 kyynärää korkea ja latvasta 50 kyynärää ympärimitaten. Likinnä maata, jossa sen ympärys oli 5 1/2 kyynärää, se jakautui kahteen runkoon, jotka taas haarautuivat useampaan, miehenpaksuiseen oksaan. Sen luona oli muinoin vietetty Juhannusta taikauskoisilla menoilla. Myöhempinä aikoina sitä emännät pitivät uhripuunaan. J. Paasonen sanoo sen ukkos-ilmalla kaatuneen v. 1874. Hirvensalmella oli v. 1878 vielä pystyssä Hiisikoivu Kiikun kylässä ja Muhan kylässä lehmus, jonka runko oli ajettu täyteen nauloja ja jonka juurella oli ollut tapana uhrata kaikenlaisia ruokia karhin päällä. Ripatin kylässä on entisen torpan paikalla uhrikivi, jonka vieressä honka, uhripuu, on seisonut.[81] Samanlainen on A. Ramstedtin mukaan[82] Pihlaskivi Makkolan kylässä Kerimäellä. Sen läheisyydessä oli palveluspihlaja, jolle kevät- ja syyskylvöä aloitettaessa piti viedä osa kaikesta talon ruuasta. Rantasalmella Joutsenmäen Koikkalan pellolla kasvoi vanha vaahtera, joka oli 150 vuotta sitten istutettu ja näkyi peninkulman päähän Haukivedellä. Sitä oli kaikissa tilaisuuksissa, erittäin Kekrin ja Pyhäinmiesten päivän aattoina kestitetty sekä ruualla että juomalla. Myöskin muina aikoina oli sitä muistettu, kun taloa joku vastoinkäyminen oli kohdannut.
Kajaanin maaseurakunnassa, mainitsee O. Lönnbohm,[83] Wuottolahden Halolassa oli iso kaksihaarainen petäjä, jota vielä puoli vuosisataa sitten hyvin ahkerasti palveltiin. Jos lammas tai vasikka kuoli, vietiin se taikka osa siitä petäjään riippumaan. Aina kun joku elukka sairastui, piti siihen hankkia uutta riippumista. Ennestään ripustettuja esineitä ei otettu pois, vaan saivat ne itsekseen tippua maahan. Puusta, joka seisoi eri kentällä halkopinojen luona, oli toista syltä korkea kanto jäljellä.
Jänisjärven länsirannalla näki Killinen[84] Kontio-Leppälahden kylän pohjoispäässä Immosen pellon pientarella uhrikiven, jota viime aikoihin asti on lyylitelty. Joka kerta kun kylvämään mentiin, piti Immosen isolle kivelle viedä jyviä uhriksi. Naiset kantoivat sille maitoa, lehmänkarvoja, villoja ynnä muita karjantuotteita antimeksi. Kaikissa poikkipuolisissa asioissa tuotiin kiven viereen lepänvarpuja, joissa oli seitsemän kolmen tuuman pituista lepänvarpua punaisella langalla yhteen sidottu. Toivasen Kirsti oli ollut pitkät ajat kiven papittarena; hänen kauttaan uhrit siihen laskettiin ja hän kertoi uhraajille haltijan antamat vastaukset. Vahvajärven itärannalla Tikanmäessä oli ollut samanlainen uhrikivi. Mutta kun sen naispappi, vanha ämmä kuoli, halkesi kivi useampaan kappaleesen. Leppälahden pitäjässä oli vielä kolmas kivi Lähteenselän kylässä Kuivalan eli Häiskynmäen pellolla. Se oli ollut entisten kreikan-uskoisten Karjalaisten uhripaikka, vaan ei enää kelvannut kylän nykyisille asukkaille.
Sama merkitys, mikä näillä talon läheisillä pitämyspuilla ja uhrikivillä on maanviljelykseen ja karjanhoitoon nähden, on toisilla, etäisemmillä metsästykseen ja kalastukseen katsoen. Kangasniemellä Karhunpääsaaressa osoitettiin J. Paasosen[85] kuiva honka, jonka kylkeen miehen korkeudelle maasta oli lyöty kaksi puolen kyynärän pituista naulaa. Toisessa riippui karhun pääkallo, toisessa leukaluu. Puun juurella oli iso laaka kivi ynnä monta pienempää ympyrässä. Hirvensalmella on Kieluvanlammessa pieni saari, jossa muutaman petäjän ja koivun joukossa oli 4-5 sylen pituinen, kuivunut honka. Pitkin puun vartta oli kuusi kirveellä tehtyä pykälää ja yhdessä niistä karhun hammas. Likellä puuta oli syltä pitkä vaaja. Tätä oli käytetty karhunkalloa puuhun kiinnitettäessä siten, että vaajan toiseen päähän oli pistetty kallo, toinen sitä vastoin hongan kylkeen tehtyyn pykälään. Maata pöyhötellessä puun juurelta tuli näkyviin karhun leukoja ja hampaita, jotka aikoinaan olivat alas karisseet. Tämmöisiin puihin olivat entiset asukkaat myös naulanneet mateen, jos se sattui nuotan periin. Joutsan pitäjässä seisoi Hujasenrannalla haapa, jonka juurelle he olivat kantaneet kalan suomukset ja sisukset Siihen olivat niinikään karhun suolet ripustaneet.
Kolmas laji pyhityspuita on läheisessä yhteydessä hautausmaitten ja vainajain palveluksen kanssa. Paitsi niitä, jotka entisen kalmiston paikalla kasvavat ja ovat viimeinen jäännös muinaista uhrimetsää, on Karjalassa n.k. ristikkoja, joita tehdään tien viereen vainajia hautaan vietäessä ja joiden tarkoituksena on estää heitä kotona käymästä. Ruskealassa, huomauttaa Killinen,[86] on useassa kylässä yhteinen petäjä, johon jokaiselle kyläkunnan kuolleelle tehdään risti. Niin on esim. Särkisyrjän kyläntien varrella Ristihongan petäjä täynnä ristiä. Leppälahdella pannaan kuolleen saatossa joku pieni uhri petäjän juurelle ja sen oksiin sidotaan monenvärisiä vaatesarkoja, samoin kuin uhripuihin ja hautamerkkeihin kirkkomailla.
Muolaassa ja Uudellakirkolla näki Reinholm[87] monessa paikoin puita, joihin oli leikattu ristinmerkkejä tai ripustettu kaikenvärisiä, m.m. kiiltokullasta tehtyjä ristiä sekä vaatteenkaistaleita, nyöriä ja nauhoja.
Antrean pitäjässä, kertoo A. Rahkonen,[88] sanotaan ristipetäjäksi kylän luona olevaa suurta honkaa; joka kerta kun kuollutta kuljetetaan ohitse, naulataan siihen pieni, maalattu tai maalaamaton taulu, johon on piirretty kuolleen nimimerkki ja vuosiluku tai kumminkin risti. Itse puuta karsitaan ja siihen piirrustetaan kaikenlaisia merkkejä.
Wiipurin ja Haminan välillä tapasi eräs matkustaja v. 1856 maantiellä ruumissaaton, joka pysähtyi ison koivun juurelle hautajaisviinoja juomaan. Joku saattojoukosta otti povestaan pienen, nelisnurkkaisen laudan palasen, yhden naulan ja vasaran ja alkoi naulata sitä puuhun. Sen tehtyään hän vielä puukollansa leikkasi ristinmerkin koivun kylkeen. Lautaseen oli veistettynä vainajan nimi, kuolinvuosi ja -päivä. Puuta nimitettiin Ristikoivuksi.[89]
Myöskin uhrikiviä näkyy olleen hautausmaitten läheisyydessä. Ilomantsin kirkonkylässä särjettiin v. 1842 pappilan vieressä oleva iso kivi, jonka luona oli uhrattu kopekoita ja tinaliuskoja vainajille. Sitä oli sanottu Iljankiveksi, Iljalle pyhitetyn venäläisen kirkon mukaan.[90]
Viimeksi mainittakoon Savolaisten karsikot, joissa kaikki kehitysasteet pyhän puiston, yksityisen uhripuun ja erikoishenkilölle laitetun muistomerkin välillä ovat edustettuina. Ne valaisevat erittäin sitä aikaa, jolloin Suomen erämaat joutuivat vakinaisen viljelyksen alaisiksi.