Kun jostakusta suku- tai perhekunnasta, selittää Hornborg,[91] yksi tai useampi jäsen oli lähtenyt vastaratkolle (= uusille asuinsijoille), niin uudis-asukkaan ensimmäisiä toimia oli valita talolle karsikon paikka s.o. jättää kaatamatta joku puistikko sopivassa paikassa asumuksen läheisyydessä. Tässä karsikoksi määrätyssä puistikossa karsittiin, kun joku henki talossa kuoli, hänelle puu ja sitä tehden jokaiselle sen talon vainajalle, olipa se sitten aika-ihminen tai lapsi, perheenjäsen tai palvelija. Siitä aikain kuin ensimmäinen karsittu puu oli ilmestynyt puistikkoon, aljettiin siinä uhrata vainajille. Nämät uhrit, joita ei toimitettu erittäin itsekullekin, vaan kaikille vainajille yhteisesti, olivat monenlaisia. Kun talossa teurastettiin eläin, vietiin siitä laitetusta ruuasta ensimmäinen kupponen karsikkoon. Kun keväällä saatiin ensimmäiset kalat, niin oli vainajain osa otettava keitosta, ennen kuin kukaan ihminen oli sitä maistanut. Syksyllä kun uudisviljaa leikattiin, tuotiin tuokkonen joka lajia uhripaikalle, samoin kannikka uudisleipää. Jos joskus satuttiin saamaan rahaa tavallista enemmän, niin vietiin niistä, ennenkuin niitä mihinkään muuhun käytettiin, joku pieni raha karsikkoon.
Varhaisin muutos karsikoissa tapahtui luultavasti silloin, kun ei palvelus- eikä työväkeä enää pidetty perheesen kuuluvina, eikä siis niille tarvinnut mitään karsikkoa tehdä. Niiden ei katsottu voivan vainajina mitenkään elossa olevia talon asukkaita vahingoittaa. Toinen muutos tässä palvelustavassa tuli vähitellen käytäntöön siten, ett'ei lapsille eri puuta karsittu, eikä aikaihmisillekään muille kuin talon vanhuksille, isännälle ja emännälle, tavallisesti myös vanhimmalle pojalle. Aikain kuluessa uhripuisto supistui yhdeksi ainoaksi puuksi, joka sai pitää nimen "karsikko". Sopivassa paikassa talon läheisyydessä, tavallisesti tien varrella tai järven rannalla, valittiin tanakka petäjä — lehtipuita ei koskaan käytetty — ja karsittiin kuivat oksat tyvestä, mutta tuoreet jätettiin. Kun sitten talossa kuoli sellainen arvokas henki, jolle pidettiin uhraamista tarpeellisena, hakattiin tästä puusta alimmainen tuore oksa ja aljettiin puun juurella uhrata. Samoin jokaisen arvokkaamman perheenjäsenen kuoltua hakattiin yksi oksa karsikkopuusta, joten siitä tuli vainajain yhteinen karsikko.
Viitasaaren Soskonniemessä, kertoo Salmelainen,[92] oli ollut vanha kuusi, niin vankka, että kaksi miestä tarvittiin, jos tahtoi saada sylillä ympärimitatuksi. Tarina tiesi, että se oli tullut istutetuksi taloa perustaessa; aina kun jonkun siinä suvussa piti kuolla, karisi maahan yksi oksa, ja kun suvun viimeinen akka kuoli, kaatui kuusi itse.
Kun tätä nykyä tehdään karsikko, jatkaa Hornborg, karsitaan puu jonkun matkaa tyvestä ja otetaan jostakusta kohden puun kyljestä kuori — välistä veistetään kylki aivan tasaiseksi — ja leikataan siihen vainajan tai vainajain nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, joskus päiväkin. Mutta ei läheskään kaikkia karsikoita tehdä kasvavasta puusta. Myös lautapalasta, johon on leikattu mainitut merkit ja joka on naulattu jonkun kylmän huoneen seinään, kutsutaan karsikoksi. Samoin hakataan isoon kiveen, joka sattuu lähellä pihaa olemaan, taikka kiviliuskaan, joka asetetaan jonkun huoneen seinämälle, vainajan nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, ja näitä nimitetään karsikoiksi.
Vainajain palvelukseen kuuluu vielä se karsikko, jonka hautaanviejät tekevät matkalla tien viereen. He karsivat puun, leikkaavat siihen tavanmukaiset merkit ja ottavat ryypyn vainajan muistoksi. Tälläiseen karsikkopuuhun jätetään yksi oksa "käsivarsi" toijottamaan, tavallisesti kirkolle päin. Venematkalla tehdään karsikko johonkuhun niemeen, Reinholmin mukaan,[93] silloin kun vaihdetaan soutajia. Jos siinä paikassa ei ole havupuuta, vaan ainoasti koivua, niin veistetään lautanen, joka naulataan puuhun. Joskus tehdään karsikko kallioon. Ristiinan pitäjässä Louhiveden rannalla mainitsee J. Paasonen[94] jyrkän vuoren, jota kutsutaan Kirjakallioksi. Sen viisi syltä korkeassa ja kaksi syltä leveässä seinämässä on vainajain nimimerkkiä, joita heidän saattajansa ovat siihen hakanneet. Muutamien alla on myös kuolinvuosi ja risti.
Toinen laji karsikoita ovat n.k. muistokarsikot, jotka tehdään jonkun erinomaisen onnettomuuden tai muun tapauksen muistoksi. Ne tehdään siten, että karsitaan puu ja siihen leikataan vuosiluku, taikka pystytetään samanlaisella merkillä varastettu kivi paikalle. Nurmeksen ja Sotkamon väliä matkustaissaan v. 1892 näki Waronen[95] tien vieressä mäellä hongan, johon oli kirveellä veistetty kuoren läpi ihmisen kuva ja sen alle merkkejä, luultavasti vuosiluku. Kyytimieheltä hän kuuli, että lähellä sitä paikkaa toisella puolen tietä oli mielipuoli vaimo joitakuita vuosia sitten hirttäytynyt. Suomussalmella, sanoo Lönnbohm[96] tehdyn karsikoita hyvin onnistuneen kalansaaliin johdosta, sellainen oli lukkarinkin rannassa. Kijannan koskien sivuilla ja alapuolella oli niitä useita, varsinkin isohintaisten helmiraakkuin ja simpsukkain löytöpaikoilla.
Kun joku ensi kerran taloon tuli vieraaksi, kerrotaan nimettömässä sanomalehti-kirjoituksessa vuodelta 1842,[97] niin piti hänelle tehdä karsikko. Sitä varten valittiin joku havupuu ja karsittiin, niin että ainoasti latva, muutamin paikoin myöskin tyvipää, jäi oksikkaaksi. Keskelle puuta jätettiin kuitenkin kaksi oksaa, jos karsikko oli nainutta henkilöä, yksi, jos naimatonta varten. Tulijalle tehdyssä karsikossa, lisää Laitinen,[98] oksa joskus osoitti sitä suuntaa, mistä vieras oli tullut.
Sama temppu oli edessä, kun joku kaukaisemmalla matkalla saapui tuntemattomain seutuin rajalle. Kun tultiin liki kaupunkia, kertoo Reinholm,[99] viimeisen metsän kohdalle, pysähtyi koko seurue ja sen, joka ensi kerran matkusti, piti tehdä itselleen karsikko. Hän karsi puun latvaan asti; joka oli naimaton, jätti latvan, joka oli nainut, leikkasi ylhäältä niin, että jäi kaksi latvaa, leskimies ei latvaakaan säästänyt. Karsitut oksat läjättiin riviin kahden puolen puun juurelle vievää tietä. Näitä puita nimitettiin myös viinapuiksi, sillä karsikon tekijän piti tarjota ryypyt, jotka juotiin karsittuin oksain päällä. Semmoisia tehtiin myös koulupojille lähellä koulukaupunkia. Arvattavasti renki toimitti hakkuutyön, mutta pojan tuli kustantaa juomiset.
Pari peninkulmaa Haminan kaupungista ylämaahan päin oli tien vieressä karsittuja havupuita. Keskimmäiset oksat olivat karsitut keski-ikäisille, alimmaiset vanhuksille. Kun puu seisoi sopivassa paikassa, niin se tuli karsituksi monelle eri-ikäiselle. Lähinnä kaupunkia oli semmoinen petäjä Husulan kylässä Welikalahden hautausmaan takana. Näiden karsikkojen tekijät olivat luultavasti enimmäksensä Savolaisia, mutta mahdotonta ei ole, että joku osa oli heidän hämäläisten naapureinsa tekemiä.
Ainakin oli Hollolan ja Nastolan pitäjäläisten tapana tehdä karsikkoja niille, jotka ensi kerran näkivät kaupungin. Iitin pitäjästä on lisätieto, joka asettaa tämän tavan läheiseen yhteyteen vainajainpalveluksen kanssa. Karsikkoa kaupunkimatkalla ei tehty ainoastaan ensikertalaiselle; myös vanhukselle, jonka luultiin olevan viimeistä kertaa sillä matkalla, oli puu karsittava.