Yleinen koko Suomessa on ensikertalaisen härkämiehen eli mullipojan ja hänen kustannettavansa härkäkannun, myös mullikannun, nimitys. Länsi-Suomessa ja Uudellamaalla tapahtuu juominen jonkun matkan varrella olevan kiven luona. Mouhijärvellä Hyynilän kankaalla, sanoo Skogman,[100] on iso Mullikivi, jonka kohdalla ensi kerran kaupunkiretkelle menijän tuli kestitä tovereitaan. Orihpään kankaalla Turun tien vieressä on Teininkivi, jonka päälle ensikertalaisen lakki heitettiin. Samanlainen on Mätäkivi Tuusulan pitäjässä lähellä Helsinkiä.[101]
Yllä esiintuodun perusteella voimme pitää todistettuna, että Suomalaisten ja Wirolaisten jumalanpalvelus, samoin kuin Wolgan ja Permin kansojen ja osaksi, missä mahdollista Lappalaistenkin, alkuaan tapahtui pyhissä metsistöissä, vaikka niiden sijaan sitten, arvattavasti vainon tähden, tulivat yksityiset pyhät puut. Mieluimmin valittiin pyhän paikan asemaksi Wirossa ja Suomessa joku vuori tai mäki, itäisille sukulaisillemme ei se luonnollisista syistä usein ollut mahdollista, mutta näkyy heilläkin olleen siihen joku taipumus. Heillä on lähteen läheisyys, josta uhrikeittoon tarpeellinen vesi on noudettava, vielä tärkeämpänä ehtona; semmoisesta ei meillä enää, yleisten uhrien vähiin jälkiin hävittyä, ole voitu saada tarkalleen selkoa. Joskus on kuitenkin Wirossa maine siitä. Uhrilehtoon kuuluu myös mainittu Härkälähde Nousiaisissa. Eikä ole syytä epäillä, ett'ei samoin ole ollut laita suuren osan niitä uhrilähteitä, joista on säilynyt muistoja kaikkialla maassamme.[102]
Suomesta on usein se tieto, että pyhät puut olivat tyvipuolelta karsitut; se mainitaan myös Wirolaisista ja Lappalaisista ja ainakin yksi kerta Wotjakeista. Muut tutkijat eivät ole kenties siihen kääntäneet huomiotansa, niin että se voi olla yleisempääkin. Uhrilehdon kuvassa, jonka Heikel on tuonut Tsheremissein maalta, näkyvät myös tyvet altapäin olevan aivan oksattomat.
Permin ja Wolgan kansat ripustivat uhrielukkain nahat pyhiin puihin. Heikelin tuoma kuva näyttää, että myös kallot jätettiin nahkojen sisään. Tämä muistuttaa hyvin läheisesti meillä karhunpeijaisissa käytetystä tavasta; karhunkallo näet naulattiin karsittuun petäjään lähellä taloa[103] tai kuljetettiin erityiselle saarelle, jossa se kiinnitettiin honkaan. Nahka arvattavasti oli liian kallis noin tuhlattavaksi. Vielä olemme nähneet karhun, niinkuin myös muiden eläinten sisälmyksiä puuhun ripustetun. Siinä jo lienee kyllin todistusta, että meilläkin uhrielukkain jäännöksiä on säilytetty pyhissä puistoissa.
Permin ja Wolgan kansat varustivat uhrilehtonsa puisella aitauksella. Lappalaisilla se luonnollisesti oli enimmiten kivinen, toisinaan kuitenkin hirsisalvos päällään. Wirossa ovat niinikään puiset tarhat täydesti todistetut. Suomessa ei ole säilynyt mitään jälkeä semmoisista, muuta kuin mahdollisesti nimitys Hiidenhaka Kokemäellä. Mutta Inkerinmaalta on Porkka[104] tuonut tiedon aidatusta paikasta, jossa Ukkoa on palveltu ja Ukko-olutta juotu. Nytkin vielä Ukko-virsi lauletaan samoilla paikoin olevan tuvan luona; joka runon laulaa, saa ensimmäiseksi olutta maistaa. Tuskin siis lienee epäilemistä, että se tapa meilläkin on ollut voimassa, vaikka täällä kristin-uskon vaikutus aikaisemmin hävitti vanhat muistot.
Aitauksen tarkoituksena oli estää, ett'eivät pedot eivätkä pahantekijät päässeet uhreihin koskemaan. Siitä syystä oli Lappalaisten uhrilavakin niin korkeaksi rakennettu. Tämä, samoin kuin Permin ja Wolgan kansojen uhripöydät, oli puusta. Luultavasti oli niin laita Suomalaisillakin, vaikk'ei ole sitä todistamassa kuin yksi tieto, nähtävästi katoliselta ajalta. Muutamat ruotsalaiset rauhanvälittäjät, palatessaan Wenäjältä etelä-Savon kautta v. 1616,[105] näkivät siellä monessa paikoin pystytetyn korkeita riukuja, joiden yläpäähän oli kiinnitetty soikean renkaan kehystämä risti ja alapäähän ikäänkuin alttari kirveellä veistetty; niiden luona oli pyhäpäivin tapa teurastaa vuohi, vasikka ja lammas, sekoittaa veret ja valaa riuvun alttarintapaiselle jalustalle. Sekä Wirossa että Suomessa tapaamme myös kivialttareita. Yhtä semmoista Tumulan hovin läheisyydessä Pöiden pitäjässä Saarenmaalla vertaa Holzmayer[106] niihin, joita on tavattu Ruotsissa. Sen ylipinta oli täynnä pieniä kuoppia, luultavasti uhriveren kokoilemista varten.
Permin ja Wolgan kansoilla oli erinäiset, talon ja kylän uhripaikat, erinäiset yleisemmät, niin myös Lappalaisilla ja Wirolaisilla. Hämärämmät, milt'ei puuttuvaiset ovat Suomalaisista saadut tiedot. Tuskin kuitenkaan lienee tässä kohden mitään epäilystä.
Permin ja Wolgan kansat tekivät vielä eroituksen hyville ja pahoille jumalille pyhitettyjen uhripaikkojen välillä. Se tapa, niinkuin olemme nähneet, ei kuitenkaan heillä ole varsin vanha, yhtä vähän kuin Lappalaisilla Rota eli Rutu (vrt. Skandinavilaista drott) nimisen pahan hengen palvelus, joka Kildalin mukaan[107] tavallisesti toimitettiin eri paikassa. Vasta myöhemmällä ajalla on myös suomalainen sana hiisi, joka Wirossa tähän päivään asti on säilyttänyt alkuperäisen merkityksensä metsistö ja jonka Agricola sanoo tarkoittaneen metsän haltijaa, siirtynyt pahan paikan ja pahan hengen nimitykseksi.
Viimeksi on huomattava se läheinen yhteys, joka on suomalaisten uhripuistojen ja kalmistojen välillä. Wirolaisetkin vielä sata vuotta sitten salaa kuljettivat kuolleensa metsistöihin,[108] arvattavasti niihin hiisi nimisiin, joissa tiedetään kasvaneen yksin-omaan havupuita. Norjan Lappalaisten oli muinoin tapana pyhiin paikkoihinsa haudata niitä, jotka eläessään olivat olleet taitavia jousimiehiä.[109] Keremet sanan kiintyminen hautausmaihin Mordvalaisilla ja havupuu-ryhmiin[110] Tsheremisseillä sekä se seikka, että Wotjakeilla on pakanalliset kalmistonsa kuusikoissa, joissa myös uhrit vainajille toimitetaan,[111] viittaavat samaan suuntaan.
* * * * *