Täten olemme siis kaikissa tähän asti tarkastetuissa Suomen suvun kansoissa tavanneet pääasiallisesti saman uhrilehtoin muodon, josta näkyy, että se on jo ikivanhoina aikoina muodostunut. Mainitsematta ovat vaan jääneet Ugrilais-kansat ja syy siihen on se, että heidän pyhät paikkansa eivät samaan ryhmään kuulu.
Wogulein sanoo Pallas[112] viettäneen uhrijuhlansa luolissa, jyrkkien kallioin päällä ja pitkien kuusien juurella. Siellä seisoivat heidän epäjumalan-kuvansa. Semmoinen luola esim. vielä näkyi Lobvan lähellä Shaitanka-puron rannalla. Pari ostjakkilais-jnmalaa taas, joista hän kertoo, seisoi metsäisessä laaksossa, kumpikin valitun puun juurella. Nämät puut olivat tyvipuolelta peitetyt veralla sekä muilla kankailla ja ylempää päällystetyt valkoisella rautapellillä; latvasta riippui pikkuinen tiuku, jota tuuli pani liikkeelle ja helisteli. Läheisissä puissa nähtiin lukemattomia taljoja uhratuista poroista ja kaikenlaisia turkiksia. Maassa kuvien ympärillä oli kattiloita, maljoja, lusikoita y.m. Miehet yksinään saivat säännöllisesti käydä täällä uhraamassa miesjumalalle, naiset vaan joskus, noita-akka etupäässä, toivat antimiansa naisen tapaan puetulle jumalankuvalle. Paikka, missä joku epäjumala seisoi, oli pyhä, sen rajat olivat tarkasti määrätyt jokien, purojen ja muiden luonnonmuodustumien mukaan. Siellä ei uskallettu heinää niittää, ei puita hakata, ei metsästää, ei kalastaa, ei edes joesta vettä juoda, ett'eivät jumalat suuttuisi. Sivumatkustaessa ei saatu venettä rantaan laskea, eikä edes airolla maata koskettaa. Matkoillansa oli Ostjakeilla siksi vettä mukana, ja jos se loppui, olivat mieluummin janossa, kuin että olisivat ottaneet pyhästä paikasta.
Castrén[113] kerran metsiä myöten kulkiessaan itse sattui näkemään koko ostjakkilaisen jumalaperheen. Ne seisoivat tuuheitten Saksan-kuusien juurella. Puissa riippui paljon poronnahkoja ja sarvia. Paikkana, joka uhrimetsäksi kelpaa, hän vielä mainitsee semmoisen, jossa yksi setripuu kasvaa kuusikon keskellä.
Sommierin[114] kuvaamassa uhrilehdossa seisoi vanha setripuu, jonka juurella oli suuri joukko puisia jumalankuvia. Sen sekä läheisten koivujen oksilla riippui vaatteen kaistaleita, punaisia nauhoja, noitarumpuja, poronkalloja y.m. Myös nähtiin niissä kokonaisia poronnahkoja sarvineen sorkkineen, joista yksi oli aivan verekseltään ripustettu; vähän matkan päässä huomattiin tulensijan jälkiä. Puitten ympäriltä oli pensasta raivattu, maata peitti monivärinen, kukkiva ruoho. Yleensä pitivät Ostjakit huolta siitä, että heidän pyhät paikkansa, samoin kuin hautausmaansa, tulivat kauniille ja korkealle paikalle, jossa puut olivat ylenmäärin isot ja kasvullisuus tavallista rehevämpi.
Me näemme siis Ugrilaisillakin pyhän lehdon, jossa ei mitään saa koskea ja johon eläinten nahkoja ynnä muita uhriantimia ripustetaan.[115] Mutta läntisiin sukulaiskansoihin verraten on se tärkeä eroitus huomattava, että pyhä paikka ei ole aituuksella eroitettu muusta metsästä. Tässä suhteessa Ostjakit ja Wogulit ovat samalla luontoperäisellä kannalla kuin kaikki muut Siperian kansat. Uhritarha sitä vastoin on Euroopassa hyvin yleinen kehitysmuoto, sitä tavataan paitsi suomalaisilla, myös liettualais-slaavilaisilla ja germanilaisilla kansoilla. Mahdollisesti on joku näistä kansoista, joilta Suomalaiset niin paljon muuta sivistystä ovat saaneet, siinäkin suhteessa ollut meidän sukumme opettaja. Se tapahtui, niinkuin tavan yleisyydestä näkyy, sitten jo noina kaukaisina aikoina ennen kansainvaellusta, jolloin Suomen suvulla oli koko pohjoinen Wenäjä yhtenäisenä asumus-alana.
Sen sijaan on Ugrilaisten pyhissä lehdoissa jotain muuta huomattavaa. Voguleilla, kertoo Gondatti,[116] on määrättyjä pyhiä paikkoja, joissa heidän yhteiset epäjumalan-kuvansa seisovat. Niillä on vakinaiset kantomiehet, jotka avoveden aikana soutelevat Obia ja sen lisäjokia pitkin keräämässä vapaehtoisia lahjoja. Ennen vanhaan säilytettiin kaikki kerääntyneet varat erityisissä aittarakennuksissa. Näillä uhriaitoilla oli suuri merkitys kansan taloudessa; vaikka osa, niinkuin turkikset, aikojen kuluessa pilautuivat, niin ainakin rahat ja muut metalliset kalleudet pysyivät vähentymättömänä omaisuutena. Ne olivat jonkunlaisina kansallispankkeina, joista huonoina vuosina oli lupa ottaa velaksi ja joihin parempien aikojen koituessa sai maksaa takaisin. Vielä muutama vuosikymmen takaperin mainitaan Wogulein uhriaitoissa löytyneen kymmenin leivisköin hopeata. Nykyänsä syrjäniläiset ja venäläiset kauppiaat ostelevat petollisilta kantomiehiltä vanhoja hopeita ja uusia turkiksia huokeasta hinnasta, varastelevatkin niitä, missä vaan käsiinsä saavat. Siitä on ollut seurauksena Wogulein yleinen köyhtyminen. Pohjoisen Sosvan vasemmalla rannalla on pyhä lehto, jossa aittoja on säilynyt useampia. Niitä ei tohdi lähestyä kukaan muu kuin paikan vartija, joka ottaa vastaan antimet, sillä niiden ympärillä on jousia ja ketunrautoja viritettynä. Yhdessä niissä pidetään tallella ihmisen muotoista jumalankuvaa. Vähän matkan päässä aitoista on puu täynnä rautaisia nuolia; jokaisen uhraajan on velvollisuus ainakin yksi nuoli siihen ampua. Ohisoudettaessakin on tapana heittää rahoja veteen uhriksi. Matkalla uhripaikkaan ei ole lupa nukkua, vaikka sitä kestäisi kolme vuorokautta. Naisia ei sinne päästetä ollenkaan.
Ostjakkilaisten uhriaittojen muoto muistuttaa Lappalaisten tavara-aittoja, niinkuin Rabotin valokuva vuodelta 1890 osoittaa.[117] Parin kyynärän korkuisen puunkannon päähän oli rakennettu talvijurtan tapainen, johon pääsi porraspuun avulla ja josta löytyi, paitsi uhriantimia, kaksi rievuista tehtyä jumalanukkea. Toisen saman-aikuisen valokuvan on herra A.W. Adblanov Tomskista lähettänyt Suom-ugril. seuralle.
Tämä muoto ei kuitenkaan ole ainoa, vaan on meillä kertomuksia, erittäin viime vuosisadan alkupuolelta, muunlaisistakin pyhistä rakennuksista. Jo Witsen[118] mainitsee tavallisten kuvansäiliöiden ohessa erityisiä jättiläisrakennuksia. Ne olivat nelisnurkkaisia, kuuden sylen korkuisia puutorneja. Mitään ovea ei niissä ollut, vaan piti tikapuitten avulla kiivetä salvoksen yli. Sisällä oli hirsipuun puoliskon tapainen, jossa riippui soopelin nahkoja ja punaisia verkoja, kaikki epäjumalalle annettuja lahjoja. Tänne tuotiin myös uhratun hevosen vuota päineen, kavioineen.
Strahlenberg[119] näki Ob-joen varrella ostjakkilaisen jumalanpalveluksen, joka pidettiin pitkässä ladontapaisessa. Se oli puusta rakennettu ja tuohella katettu. Peräseinällä oli hirsistä tehty alttari, jolla seisoi kaksi epäjumalan-kuvaa, miehen ja naisen tapaan rievuilla puettuna. Niiden ympärillä nähtiin joukko kömpelöitä, myös rievuilla käärittyjä poron, ketun, hirven ja jäniksen kuvia.
Novitskij[120] antaa Ostjakeista sen yleisen tiedon, että heillä oli suuria rakennuksia, joihin asettivat epäjumalan-kuvansa ja jonne itsekin kokoontuivat uhriateriaa syömään.