Näin varustettuna tadibe käypi manaamaan esille haltijoitansa, jossa työssä hänellä aina on apuna nuorempi, vähemmin oppinut noita. Päämestari ensin pärryttää rumpuansa ja laulaa muutamia sanoja oudolla, kauhistuttavalla nuotilla. Siihen yhtyy sitten apulainenkin, aivan kuin säestäjä meidän runojamme laulettaessa, ja molemmat laulavat nyt samat sanat vielä kerran uudestaan. Joka sana, joka tavuu venytetään ja jätkytetään loppumattomiin. Jonkun ajan kuluttua päänoita vaikenee ja rummuttelee vaan hiljakseen; hän kuuntelee silloin haltijain vastausta. Apulainen puolestaan yhä matkii laulussaan mestarin viimeisiä sanoja. Kun keskustelu haltijain kanssa on päättynyt, kiljahtavat molemmat noidat hirvittävällä tavalla, rumpua pärrytetään koko voimalla ja viimein päätös julistetaan. Laulun sanat eivät noudata mitään runomittaa, eivätkä ole edes aina sanoja; ne ovat joka tilaisuudessa hetken tuomia, hetken viemiä.
Tällä tavalla esim. tiedustellaan haltijoilta kadonneitten poroin y.m. olopaikkaa. Noita on ennakolta ottanut selkoa kaikista asianhaaroista ja muodostanut niiden johdolla itselleen mielipiteen, jonka haltijoihin jouduttuansa ilmi lausuu tai joka hänelle itselleenkin vasta silloin selvenee. Sairaan luokse kutsuttuna noita aina lykkää parannuksen ensi aamunkoittoon, vaikka olisi hätä kuinka suuri. Yöllä noita sillä välin keskustelee haltijainsa kanssa asiasta. Jos sairas aamuun asti on hiukan parantunut, niin on aika ryhtyä rummutukseen ynnä lauluun; mutta jos ei niin ole, odotetaan seitsemänteen aamunkoittoon. Jos ei silloinkaan tunnu vähintäkään parannusta, ei tadibe yritäkään mitään tekemään, tauti on auttamaton. Mutta jos pikkuinenkin muutos parempaan on tapahtunut, kysyy tadibe, eikö sairaalla ole vihamiestä, joka olisi voinut sen taudin lähettää. Jos ei sairas tiedä, tiedustellaan sitäkin seikkaa haltijoilta. Saatuaan taudin syyn selville, noita pyytää heitä sairasta auttamaan, josta on seuraus, että vihamies itse vuorostaan sairastuu.
Vielä tänäkin päivänä on useimmilla Siperian kansoilla noitansa, osaksi mies-, osaksi naispuolta.[232] Noidan virka menee yleensä perinnöksi, ei kuitenkaan niinkuin joku sääty-etuoikeus, vaan suvussa periytyvän taipumuksen tavalla. Jo lapsessa arvellaan suonenvedot ja väänteet ennustavan sen tulemista noidaksi. Myöhemmällä ijällä tämä taipumus tulee ilmi tiheissä unennäöissä, yhä uudistuvissa raivokohtauksissa ja tainnoksiin lankeilemisessa. Nuorukainen alkaa sen johdosta tulla synkkämieliseksi ja vetäytyä yksinäisyyteen, omin päin harjoitellakseen loitsimista, joka on ainoa rauhoituskeino hänen ylen kiihtyneille hermoilleen. Sen huomattuansa sukulaiset vievät hänet varsinaiseen oppiin jonkun vanhemman noidan luo. Mitään erityistä oppimäärää ei ole, vaikka opetusta voi kestää muutamia vuosia. Niissäkin kansoissa, jotka ovat joutuneet korkeamman buddhan-uskonnon vaikutuksen alaisiksi, esim. Burjateissa, se rajoittuu jumalain nimien ja olopaikan tuntemiseen sekä niille toimitettavien uhrien oikein järjestämiseen. Nalkki silmänkääntäjänkin temput, joita noidan tulee osata, ovat ainoasti sivuseikkoja. Pääasia on, että oppilas vähitellen tottuu menemään tainnostilaan, jossa hänen sielunsa ruumiista irtautuneena luullaan pääsevän näkymättömän henkimaailman yhteyteen, ja että hän siihen harjaantuu ei ainoastaan luonnollisissa hermostuksen kohtauksissa, vaan myös keinotekoisissa, jopa teeskennellyissä.[233] Oppiajan päätyttyä tapahtuu noidaksi vihkiminen juhlallisilla menoilla ja suurenmoisilla uhreilla. Jos vihittävän omat ja omaisten varat eivät niihin riittäisi, niin koko se heimo, jonka noidaksi hän on tuleva, katsoo velvollisuudekseen ottaa osaa kustannuksiin. Täysin oppinutta noitaa, joka milloin tahansa, tarpeen vaatiessa voi välittää yhteyttä henkiolentojen kanssa, pidetään erinomaisessa kunniassa. Hän suureksi osaksi elää saaduista lahjoista ja niistä lihoista, joita jokaisessa uhritilaisuudessa häntä varten erikseen pannaan. Kuoltuansa hänet haudataan pyhään lehtoon ja häntä palvellaan sen suojelushenkenä. Hänen muistokseen tehdään vielä nukke, jota kotijumalana säilytetään.
Tämä kunnioitus ei riipu noitain yhteiskunnallisesta asemasta, vaikka niitä on ruhtinaitakin. Ei se myöskään perustu mihinkään erityiseen elämänlaatuun, sillä jokapäiväisissä oloissa noita käy samaan tapaan puettuna ja tekee samaa työtä kuin kaikki muutkin. Ainoasti loitsiessaan hän muuttuu yliluonnolliseksi olennoksi. Silloin hän myös ottaa ylleen eriskummaisen pukineen. Päähänsä hän panee töyhtölakin, tavallisesti tarhapöllön sulkasilla koristetun, ja hartioilleen heittää vaipan, joka on ommeltu täyteen turkki- ja verkalistoja sekä kaikenlaisia kalkkareita, muun muassa metallista valettuja epäjumalain ja tarullisten eläinten kuvia. Usein on hänellä naamus kasvojen edessä ja haarniska rintaa suojelemassa haltijain hyökkäyksiä vastaan.[234]
Huomattavin noidan tunnusmerkeistä, on kuitenkin rumpu ynnä siihen kuuluva päristin. Se on pyöreätä, harvoin soikeata muotoa ja ainoasti yhdeltä puolen kalvolla varustettu. Toisella puolen on kiinnipitimenä ristikko, jonka pystysuora osa on puusta, ihmisen muotoon veistetty, ja vaakasuora osa raudasta. Jälkimmäisestä riippuu pieniä, pitkulaisia helyjä; niiden luku määrää noidan arvon, sillä ne osoittavat, kuinka monta henkiolentoa hänellä on käskettävänään. Rummun kalvo on täynnänsä kuvia, joissa taivaankappaleet, jumalanuket, pyhät puut, uhrieläimet, itse noita rumpuineen sekä hänelle avuliaat linnut, käärmeet ja kalat ovat edustettuina. Usein jakaa kehän kahtia vaakasuora viiva, joka merkitsee maanpintaa. Näiden kuvien tarkoituksena on olla ikäänkuin tukikohtina noidan muistille ja mielikuvitukselle, hänen kuvaillessaan matkustuksiansa toisissa maailmoissa.
Rummun päristimenä on pieni puinen lapio, joka kämmenpuolelta on paksusti nahalla päällystetty, että lyönti kuuluisi oikein kumealta; selkäpuolelle on kalisevia renkaita kiinnitetty. Sekä rummusta että päristimestä riippuu samanlaisia nauhatupsuja, joita on tapa jumalanukkeihin kiinnittää. Toisinaan tavataan noitarummusta pienoiskuvia kotijumalien sijalla; paikka, joka sillä on jurtassa, pidetään niin pyhänä, että sinne päin aina käännytään loitsiessa.
Loitsiminen tapahtuu yöllä nuotiotulen ääressä. Ensimmäiseksi työkseen noita savustaa viittansa, lakkinsa ja rumpunsa. Sitten hän pukeutuu, ottaa rummun käteensä ja alkaa sitä hiljalleen lyödä, tahdin mukaan liikuttaen käsiään ja jalkojaan. Samalla hän laulaa; apuna on hänellä pari säestäjää, taikka yhtyvät kaikki läsnäolijat lauluun, jonka tarkoituksena on nostattaa hänen luontoansa. Vähitellen käy hänen rumpunsa pärinä yhä kiihkeämmäksi, hänen liikkeensä tulevat suonenvedon tapaisiksi, hänen laulunsa muuttuu käsittämättömäksi kiljunnaksi, hänen hurjistuneet silmäyksensä säihkyvät puolihämärässä, sanalla sanoen: hän tulee haltioihinsa. Viimein hän lankeaa loveen ja makaa pitkän aikaa tiedotonna, tunnotonna.
Herättyänsä tästä horrostilasta noita alkaa kertoa, missä hänen sielunsa sillä aikaa on vaeltanut, mitä henkiolentoja se on tavannut ja mitä vastauksia heiltä saanut. Kysymykset, joita noidalle uskotaan esitettäviksi, koskevat tavallisesti tulevaisuutta ja vastaukset saavat sen kautta ennustuksen muodon. Niiden sisällys on enimmiten aivan jokapäiväistä, mitenkähän metsästys tai kalastus on onnistuva, välistä suorastaan vähäpätöistä laatua, niinkuin erään Jakutin, joka lähtiessään kyläilemään 1 1/2 virstan päähän pyysi noitaa toimittamaan hänelle henkien suostumuksen ja suojeluksen. Kuitenkin löytyy myös tärkeämpiä kysyttäviä, kun jotain erinomaista, luonnonkansojen kokemuksen mukaan harvoin muu kuin joku onnettomuus, on tulossa tai jo tapahtunut. Jälkimmäisessä tapauksessa tiedustus koskee sekä menneisyyttä että tulevaisuutta; niin esim., kun on jotain varastettu.
Yleisimmin turvaudutaan noitaan taudinkohtauksissa. Siinäkin hänen tehtävänsä on kahtalainen. Ensiksi hänen pitää loitsimalla ottaa selkoa, mistä tauti on kotoisin. Toiseksi hänen tulee joko hyvällä taikka pahalla saada tauti poistumaan. Hyvällä se tapahtuu siten, että hän tiedustelee haltijoilta, mitä uhria tauti vaatii. Pahalla pois ajaminen voi olla pelkkää sanoilla manaamista, mutta saattaa myös käydä hyvinkin kovakätiseksi kipeän paikan pitelemiseksi.
Paitsi tiedustajan ja lääkärin tointa on noidalla vielä kolmas, nimittäin uskonnollisten menoin johto. Hän määrää uhrausten ajan ja paikan, hän rukoilee niissä kansan puolesta, hän tekee kotijumalina palveltavat nuket j.n.e. Tämä virka on erittäin tärkeä kaikissa Suomen sukuun kuuluvissa kansoissa, sitä tärkeämpi, mitä edistyneemmällä kannalla ne ovat.