Uudemmalta ajalta saaduissa tiedoissa jää juuri pääasia, tarkoittavatko ne palveltavia jumalankuvia, epäiltäväksi. Hurrikkaiksi eli hurrinpuiksi sanoo R. von Becker mythologisissa muistiinpanoissaan[221] nimitetyn vaaksan pituisia, laudasta veistettyjä ja punaisella maalattuja vartalokuvia, joita paikoittain, esim. Savossa, oli tapana naulata ulkopuolelle vierashuoneen porstuaa, yläpuolelle ovea, jonkun huomattavan henkilön vieraissa käynnin muistoksi. Ilmajoella kerrottiin Reinholmille[222] v. 1868 Kokkolan kylässä Westilän talon luona olevasta korkeasta haljusta, jonka päällä oli poltettu helavalkeita. Harjun sivulla oli ollut noin kuuden korttelin pituinen ihmisen kuva. Jalat siinä eivät olleet toisistaan eroitetut muuten kuin viivalla. Kiuruveden Heinäkylällä muisteltiin vielä v. 1885 erään talon isännän Paavo Tikkasen tehneen taikoja Körtinmäellä.[223] Siellä seisoi kaksi puusta tehtyä ihmisen kuvaa, silmät tinaiset. Ne olivat luonnollista kokoa, miehen ja vaimon puolen. Kivestä oli niiden keskellä 6 korttelia korkea, nelisnurkkainen alttari, 3 kyynärää laaja joka taholle. Ympärillä oli neljä pienempää alttarikiveä, 1 1/2 kyynärää leveät ja noin kyynärän korkuiset; ei mitään aitaa ollut. Vuori oli niin jyrkkä, ett'ei kulkenut eläimiä. Tälle paikalle vei mainittu puoskari parannettavansa vammaisen, riisui häneltä vaatteet ja puetti kuvan päälle, josta ne sitten itse varasti pois. Ennen mainitulle Immosen kivelle Leppälahdeila[224] oli myös tapana vaikeissa taudinkohtauksissa asettaa sairaan kova, joka oli tehty puunpökkelöstä tai vaatteista. Niin itiin nostettiin lempeä ihmisen kuvilla.
Kaikesta päättäen ei kuitenkaan ole epätodennäköistä, että Suomen asukkaat, samoin kuin koko heidän sukunsa, ovat tehneet itselleen epäjumalain kuvia ja pitäneet niitä pyhissä lehdoissansa, joihin kreikanuskoiset Inkerikot, Georgin mukaan,[225] vielä viime vuosisadalla veivät pyhäinkuvansa palveltaviksi.
* * * * *
Epäilemättä on tarkka lukija huomannut tässä pitkässä, ural-altailaistec kansain epäjumalan-kuvain sarjassa läpikäyvän langan, joka cm sangen hauska. Erinomaisen suuren yhtäläisyyden ohessa nähdään siinä samassa silmään pistävä kehitys, kulussa idästä länteen. Altailaisilla kansilla näkyy, jos luemme pois luontaiset kalliot ja puut, olleen vaan koti- eli jurttajumalia. Samojedeillakin sanoo Castrén näiden olleen enimmin palveltuja, vaikka heillä myös oli yhteisiä jumalankuvia. Suomen suvussa, Ostjakeista alkaen, ovat nämät jälkimmäiset suurimmassa arvossa, jopa näkyvät Lappalaisissa kokonaan hävittäneen kodassa pidettävät nukkejumalat, niin että yksityisetkin perhejumalat ovat saaneet heidän muotonsa. Vielä suorempi on muutos jumalankuvain merkityksessä. Koko Siperiassa on se käsitys, että ylintä jumalaa ei ihmisen ole mahdollista rukouksillaan lähestyä. Ostjakit, Castrénin mukaan,[226] palvelevat ainoasti haltijoita ja vainajain henkiä; ne samat myös ottavat asuntonsa kuviin. Wogulilaisten jumalanukkein sanoo Munkácsi[227] kuvaavan muinaisia kansallissankareita, joiden kivettyneitä muotoja luontaisetkin epäjumalat, kalliot ja kivet ovat. Tällä puolen Uralia on laita ihan toinen. Permin ja Wolgan kansat rukoilevat ennen muita itse ylijumalaa ja lienevät aikoinaan hänestäkin tehneet silminnähtävän kuvan. Semmoinen oli arvattavasti Bjarmein Jómala ja samaa osoittaa muutamissa Wotjakkein rukouksissa tavattava lause: "astu laupeaasti koivunoksille, oi In-vu", jolla taivaan-veden jumalaa kehoitetaan laskeutumaan uhrilehdon alttaripöydälle, entisen epäjumalan-kuvan sijalle.[228] Wirolaisten Taara, joka mainitaan Saarenmaalla lähinnä ruotsalaista asutusta, tuskin lienee ollut muun kuin Thorin kuva. Lappalaisista ei siinä kohden ole epäilystäkään. Norjassa ja Ruotsissa tiedetään heidän pystyttäneen puisia kuvia taivaalliselle jumalalle, jonka nimi oli Tiermes, Turat-uros. Hora-gales eli Thor ja jonka merkkinä oli skandinavilaisen ukkosjumalan vasara. Niiden nimitys "uhripuu" samoin kuin niiden lukumäärä, riippuva uhrieläinten luvusta, osoittaa, että ne tehtiin jumalalle uhriksi eli muistoksi; jota vastoin vanhempaa kantaa edustavat kiviset ja osaksi puisetkin seidat ajateltiin asuntopaikoiksi, enimmiten Nanalaisten hengille. Uhria muistuttavasta kuvasta on sitten kehittynyt se symbolinen eli vertauskuvallinen käsitys, joka lappalaiselle noitarummulle maalatuissa jumalan kuvissa ilmenee.
Kolmas luku.
Hoidat ja uhripapit.
Ural-altailaisten uskontoa on sanottu shamanin eli noituus-uskonnoksi; noidilla on siinä erittään suuri ja tärkeä tehtävä. Varsin kumma on siis, että heistä ylimalkain on ollut verrallisesti sangen niukat ja vaillinaiset tiedot. Castrénkin mythologiassaan puhuu heistä vielä vaan sivumennen. Ainoasti Samojedein noidista hän matkakertomuksissaan antaa laveamman kuvauksen. Viime vuosikymmenet ovat kuitenkin tässäkin asiassa tuoneet esiin suuren joukon tietoja, joiden avulla voi johonkin määrin päästä selville.
Kaikilla ural-altailaisilla kansoilla on ollut, osaksi on vielä noitansa, shamaninsa. Tunnettu uskonnontieteilijä Max Müller on tätä huomauttaen arvellut yhteyden tuon laajan suvun eri kansojen välillä vielä suuremmaksi, kun näet luuli nimenkin olevan heillä kaikilla yhteisen. Niin ei ole kuitenkaan laita. Shamanin nimeä eivät tunne muut kuin muutama keski-Siperian kansa, alkuperäinen se on ainoasti Tunguseilla. Mongolit mainitsevat noitansa nimellä bö, Tatarit kam, Samojedit tadibe. Suomen suvussa on sana noita yleisin. Sitä käytetään Suomen, Lapin (noaidde) ja Wogulin kielessä (nojt l. najt); sen merkitys selviää Wotjakin kielen kautta, jossa nodo eli nodes merkitsee: viisasta, älykästä; vertaa myös Syrjäänin kielen nöd-kyl (kyl = kieli) s.o. arvoitus.
Mikä tehtävä sitten on noidalla? Castrén[229] selittää, että tavallisilla ihmisillä, Siperian kansojen käsityksen mukaan, ei ole mitään mahdollisuutta lähestyä jumalia ja haltijoita, paitsi epäjumalankuvia. Yksin noita voi olla yhteydessä heidän kanssansa, erittäin sillä aikaa kun hän makaa "haltijoissaan". Samojedeissa[230] tadiben virka on perinnöllinen. Magus non fit, sed nascitur.[231] Tosin puhutaan heilläkin tadiben opissa käymisestä, mutta eivät he oikein osanneet selittää, mitä siinä oli oppimista, koska heillä ei ole mitään loitsurunoja. Eräs Samojedi oli Castrénille kertonut, että hän, jonka suvussa oli ollut useita mainioita noitia, lähetettiin oppiin kahden tadiben luo. He kiihoittivat hänen mielikuvitustansa eriskummallisilla tarinoilla haltijoista, sitoivat sitten siteen hänen silmiensä eteen, antoivat noitarummun käteen ja käskivät rummuttamaan. Sillä ajalla toinen heistä löi häntä kämmenellä päähän, toinen selkään. Eipä aikaakaan, niin oli poika näkevinänsä suuren haltijajoukon hyppelevän käsillään sekä jaloillaan. Säikähtyneenä pakeni poika ja meni venäläiseltä papilta kastetta pyytämään. Kenties olisi siis opetuksessa ollut vielä muitakin temppuja, mutta niistä ei tämä Samojedi osannut kertoa.
Vielä tärkeämpi kuin opetus, näkyy Castrénin mukaan olevan omituinen puku ja rumpu. Edelliseen kuuluu säämyskämekko, jonka päärmeet ovat punaisesta verasta. Samanlaisilla listoilla ovat kaikki saumatkin päällystetyt ja samasta loistavasta kankaasta ovat olkalaput. Kasvoin edessä riippuu verkavaate; ulkomaailman pitää olla peitettynä, että sisällinen silmä sitä paremmin voisi eroittaa henkimaailman. Päässä ei ole mitään lakkia; ainoasti kaitainen lista punaista verkaa käy niskan ympäri, toinen pään kiireen yli; niillä on silmiverho kiinnitetty. Rinta on rautalevyllä varustettu. Rumpu on pyöreä, kooltaan erilainen; suurimmat, jotka Castrén oli nähnyt, olivat viisi korttelia läpimitaten, puolen korkeat. Siinä on vaan yksi kalvo, tehty ohuesta, läpinäkyvästä poronnahasta. Noidan varoja myöten on rumpu koristettu messinkirenkailla, tinalevyillä sekä muilla helyillä.