Ajan lyhyys osaksi oli esteenä, että Castrén ei voinut tarkemmin verrata Kalevalaan painettuja loitsuja käsinkirjoitettuihin, joita hänellä itselläänkin oli melkoinen keräelmä, saatu kokoon muun muassa juuri mythologian selvittämistä tarkoittavalla matkallaan pohjois-Savoon, pohjois-Karjalaan sekä Wenäjän-Karjalaan v. 1839. Sen lisäksi tuli, että hänen oma keräelmänsä, vaikkapa olisikin otettu ennen painetut lisään, tuskin kuitenkin olisi varmoihin päätöksiin riittänyt, ja että kaikki muut olivat tallella Lönnrotin takana. Vasta nyt, kun kaikki runovarat ovat yhdessä kohdin koossa, aineita myöten jaettuna ja järjestettynä, on niiden perinpohjainen tutkiminen mahdollinen. Sen laiminlyömistä ei siis millään tavoin sovi tehdä Castrénille moitteeksi, vaikka toiselta puolen tämä vaillinaisuus, ynnä ennen jo mainitun muiden uudempain lähteitten karttumisen kanssa, tekee Suomen suvun jumaluus-opin uudestaan läpitarkastamisen tuiki tarpeelliseksi.
Vaan ennen kuin siihen nyt ryhdyn, tahtoisin vielä tutustuttaa Teitä, kunnioitettavat kuulijat, ainakin tärkeämpiin lähteisin, joista tieto tästä aineesta on ammennettava. Tieteessä on ensimmäisiä sääntöjä, ett'ei saa jurare in verba magistri; pitää itse punnita opettajan johtopäätöksiä, ja voidaksensa sitä täydellä tarkkuudella tehdä, on alkulähteitten tutkiminen tarpeellinen.
* * * * *
Myöhään kesä ja sen seurassa kulkeva ihana päivänpaiste saapuu poloisille Pohjan perille; silloin kun Etelän rintamaat jo ovat kauan nauttineet suven suloisuutta, alkavat täällä vasta ensimmäiset pälvet ilmautua. Myöhään on samoin historian valo kohdannut Pohjan perän lapsia, Suomen sukua, ja erittäin myöhään on se varsinkin tunkeunut niihin salaisimpiin sopukoihin, joissa sen uskonto on piillyt.
Itämeren Suomalaisista ensiksikin tapaamme Skandinavein tarinoissa usein mainetta, mutta heidän uskonnostaan pilkoittaa ainoastaan se tosin tärkeä kohta esiin, että he suurella taidolla harjoittivat loitsimista.
Suomen Suomalaisten olojen pimeyteen ei edes Ruotsin valloitus luonut valoa usean vuosisadan kuluessa. Vaikuttajat olivat siksi liian vähän kypsyneet kirjallisiin harrastuksiin. Ainoasti joku hyvin vaillinainen tieto tavataan parissa paavin bullassa. Mikael Agricolan luettelo Hämäläisten ja Karjalaisten jumalista on uudella ajalla ensimmäinen, kaikessa lyhyydessään ylen tärkeä, mutta taas pitkiksi ajoiksi melkein ainoa muistomerkki, jota sitten yhä uudestaan käänneltiin ja katseltiin. Mitä papit tarkastusmatkoillaan ja tuomarit käräjillä panivat paperille kansan taikauskoa koskevaa, erittäin noidanvainojen aikana 1600-luvulla, jäi melkein poikkeuksetta arkistojen kätköön. Samoin hautautuivat, painettuinakin, ne hajalliset muistiinpanot, joita löytyy väitöskirjallisuudessa 1700-luvun alkupuolella, historian, maantieteen ja luonnontieteen aineksien sekaan. Kuinka vähän edistynyt tieto oli vielä viime vuosisadan keskipalkoilla, nähdään paraiten Daniel Jusleniusen sanakirjasta, jossa ylen harva tarullinen sana on selitetty, useat lisäksi väärin. Ahto, Hiisi ja Lempo ovat oikealla merkityksellänsä mainitut, Mehtola (hijde, willdiursbo), Tapio (skog) ja Tuoni (död) ovat tehdyt pelkiksi appellativeiksi, Wäinämöinen on selitetty latinaksi Nereis, ruotsiksi hafzfru, ja siis sekoitettu We'en emoisen kanssa; siinä kaikki.
Henrik Gabriel Porthan oli tässäkin, niinkuin monessa muussa asiassa uuden tien raivaaja. Hänen kauttaan innostuneet oppilaat keräsivät jommoisetkin runovarat, joiden nojalle Kristian Eerik Lencqvist 1782 ja Kristfrid Ganander 1789 perustivat Suomalaisten pakanallisen jumaluus-opin. Jälkimmäinen, sanakirjan muotoon kirjoitettu, sisältää myös samassa paljon tietoja Lappalaisten uskonnosta. Sitten jälleen kuluu pitkä aika ilman sanottavitta tuloksitta, yksi ja toinen yksityistieto sanomalehdissä poislukien. Varmalle tieteelliselle pohjalle vakautuu suomalainen mythologia vasta Castrénin teoksen kautta. Mutta sen jälkeen taas ei ole kuulunut muuta kuin tosin entistä suurempi luku pienempiä erikoistutkimuksia. Mahdoton on minun ruveta niitä kaikkia tässä luettelemaan; olkoon siinä kyllin, että viittaan Suomi-kirjaan, Muinaismuisto-yhdistyksen julkaisuihin, ylioppilas-albumeihin ja sanomalehtiin. Nyt tahdon vaan erittäin huomauttaa: Suomi-kirjasta Eero Salmelaisen vähäistä kertoelmaa Muinais-Suomalaisten pyhistä menoista 1852, J.W. Murmanin tiedonantoja Pohjanmaalaisten taikauskosta 1854 ja D. Skogmanin kertomusta matkoiltansa Satakunnassa 1864; Uudesta Suomettaresta H. Laitisen juhlamenoja ja taikatapoja Savossa ja Karjalassa 1878, J.R. Aspelinin pyhiä puita ja puistoja Suomessa 1880 ja J. Paasosen pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa 1881; Aspelinin tutkimusta karsikoista Lönnrotin albumissa 1882 ja K.H. Hornborgin saman-aineista kirjoitusta Virittäjässä 1886 sekä A.H. Snellmanin esitystä Kekri-juhlasta Joukahaisessa 1887. Muinaistieteellisistä kihlakunnan-kertomuksista ovat paitsi painettuja myös muutamat käsikirjoitukset lukuun otettavat, samoin Muinaismuisto-yhdistyksen hallussa olevat H.A. Reinholmin keräelmät, jotka Aspelin on järjestänyt ja osaksi käyttänyt mainituissa tutkimuksissaan sekä yleisteoksessa "Suomen asukkaat pakanuuden aikana" 1885. Viimein tietysti Suomalaisen kirjallisuuden seuran toista sataa tuhatta numeroa sisältävät kansanrunous-kokoelmat, joista M. Waronen on julkaissut kaksi osaa Suomen kansan muinaisia taikoja 1891-1892.[1]
Wirolaisista ovat tiedot paljoa aikaisemmat, vaikk'ei ottaisikaan lukuun, mitä Aatami Bremiläinen 11:llä, vuosisadalla kuulon mukaan tarinoi. Henrik Lättiläinen, joka tunnetussa aikakirjassaan on kertonut Saksalaisten valloitussodan Itämeren maakunnissa yksityistapauksia myöten, puhuu useassa paikassa Wirolaisten ja heidän heimolaistensa Liiviläisten pakanallisesta jumalanpalveluksesta 1200-luvulla. Sitten taas uskonpuhdistus, joka alkoi uuden sodan katolisuuden varjossa piilevää taikauskoa vastaan, antaa aihetta kirjoittamaan Wiron kansan sisällisestä tilasta. Saksalaisen papiston puoleksi uskonnollista, puoleksi tieteellistä harrastusta kuvaava on Johannes Gutslaffin "kertomus ja opetus väärin pyhiksi nimitetyistä Wõhanda-joen lähteistä", painettu v. 1644, jossa tekijä ainettansa kaikilta mahdollisilta ja mahdottomilta näkökannoilta käsittelee. Yhtä ja toista huomattavaa sisältävät myös holsteinilaisen lähettilään Adam Oleariusen matkamuistelmat, jotka ilmestyivät v. 1646, sekä samanaikuiset historialliset teokset, esim. ruotsalaisen Thomas Hjärnen. Viimeksi on tältä ajalta mainittava suomalaisen Johannes Forseliusen runsas-aineinen kokoelma "Wirolaisten taikauskoisia menoja, tapoja ja pitämyksiä", jonka eräs Boecler omalla niinellänsä julkaisi v. 1685.
Puhtaasti tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan ole Wirossa vanhempi kuin Suomessakaan, päinvastoin on se usein jäljessä kulkenut. Samaan aikaan kuin Porthan kokoili virolainen historioitsija ja kielentutkija August Wilhelm Hupel paikkakunnallisia tietoja Liivin ja Wiron maasta. Gananderin suomalaisen mythologian toimitti Chr. J. Peterson v. 1821 Saksan kielellä sisällyksen mukaan järjestettynä ja virolaisilla aineksilla enennettynä. Yksityisiä muistiinpanoja ja tutkimuksia painatettiin ahkerasti J.H. Rosenplänterin aikakauskirjaan 1813-1832, sanomalehteen Das Inland 1836-1863 sekä Die gelehrte Ehstnische Gesellschaftin toimituksiin, joka Suomalaisen kirjallisuuden seuran malliin oli perustettu Tartossa v. 1838. Räävelin kirjallisen seuran kustannuksella julkaisi H. Neus Wiron kansan runot 1850-1852 ja Pietarin tiedeakatemian varoilla toimitti Fr. R. Kreutzwald v. 1854 ennen mainitun Forseliusen (Boeclerin) taikakokoelman uudestaan painosta lisäyksillä ja selityksillä varustettuna sekä yhdessä Neusin kanssa myytillisten ja loitsurunojen kokoelman.[2]
Uudemmista julkaisuista mainitsen ainoasti: K. Fr. W. Russwurmin kirjoituksen pyhistä puista Inlandissa 1857, J.B. Holzmayerin Osiliana, paikallistietoja Saarenmaalta 1873 oppineen virolaisen seuran toimituksissa, F.J. Wiedemannin yleiskokoelman Wirolaisten sisällisestä ja ulkonaisesta elämästä 1876, M. Wesken matkakertomukset m.m. Eesti kirjameeste seltsi aastaraamatussa 1879, J. Jungin Kodumaalt nimisen sarjan kuudennen osan ynnä muutamat M.I. Eisenin tutkimukset. Sillä vaikka ne tyystinkin lueteltaisiin, tulisi vaan vähäinen osa siitä työstä mainituksi, jota kansanrunouden alalla on Wirossa tehty viimeisinä vuosikymmeninä ja erittäin näinä viime vuosina. Tuhatmäärä kansalaista J. Hurtin nerollisella johdolla on siihen ottanut osaa, niin että nykyänsä on olemassa aineskokoelma, jolle koko maailmassa ainoasti Suomalaisen kirjallisuuden seuran voi vetää vertoja.[3]