Wenäjän vallan alle joutuneista Karjalaisista, niinkuin myös Watjalaisista ja Wepsäläisistä, on tietoja vanhoissa venäläisissä aikakirjoissa, joista M. Akiander on julkaissut otteita Suomi-kirjassa 1848. Aikaisin tiedon-anto on 11:ltä vuosisadalta, enimmät kuitenkin 16:lta; silloin vielä kreikan-uskoiset suomalaiset joka paikassa harjoittivat julkista epäjumalan-palvelusta. Muutamia pakanuuden muistoja sisältää myös Pietarin akatemikon Johann Gottlieb Georghi kertomus Wenäjän valtakunnan kansallisuuksista, joka ilmestyi v. 1776 ja jossa löytyy erityinen luku Inkerikoista. Nykyiseen aikaan asti säilyneestä taikauskosta on ainoasti hajanaisia havaintoja suomalaisten runonkerääjäin, kielimiesten ja muinaistutkijain kokoelmissa sekä venäläisten kansatieteilijäin kertomuksissa. Viittaan toistaiseksi A. Genetzin ja O.A. Forsströmin kuvaelmiin Salmin kihlakunnasta, jotka ilmestyivät Koittaressa 1870 ja Walvojassa 1886; A.A. Boreniusen ja W. Porkan matkamuistelmiin vuosilta 1872 ja 1883, edellisen Wenäjän-Karjalasta, jälkimmäisen Inkeristä; J.W. Juveliusen tutkimukseen pohjoisen Wenäjän-Karjalan muinaisuudesta 1889, Aunuksen kuvernementin tilastollisen komitean julkaisuun Olonetskij Sbornik 1875-6 ja 1886 sekä W. Moshkovin kirjoitukseen Karjalaisten uhrimenoista Kazanin muinaistieteellis-historiallis-kansatieteellisen seuran aikakauskirjassa 1892.
* * * * *
Samaten kuin Suomalaiset jakautuivat Lappalaiset jo pakanuutensa aikana kahteen suureen ryhmään, joista toinen joutui skandinavilaisen, toinen venäläisen vaikutuksen alaiseksi. Kahdelta eri taholta myös tutkimuksen tulisoihtu valaisi Lapin kansan elämää.
Skandinavian niemimaan Lappalaiset esiintyvät vielä useammin kuin Suomalaiset naapureinsa tarinoissa mahtavina, peljättävinä noitina. Tämä heidän maineensa levisi yli Euroopan niiden eriskummaisten kertomusten kautta, joita 16:n vuosisadan maantieteilijät ja maankulkijat, portugalilainen ritari Damianus a Goes, ruotsalainen nimipiispa Olaus Magnus Gothus y.m. panivat heistä liikkeelle. Koko kristityn maailman huomio kääntyi kansaan, joka kahden valistuneen, luterin-uskoisen valtakunnan alaisena yhä edelleen eli pakanallisessa pimeydessä, ja uuden ajan herättämä tiedonhalu seurasi viipymättä uskonnollisen harrastuksen jäljissä. Eivätkä ainoastaan ulkomaalaiset matkailijat 17:llä ja 18:lla vuosisadalla, mainittakoon esim. ranskalainen Jean-Frasçois Regnard ja Aubry de la Motraye, tätä tieteellistä tarvetta tyydyttäneet. Myös kotimaiset papit, joita Ruotsin hallitus 1600-luvulla lähetti Lappalaisia lopullisesti käännyttämään, saivat erityiseksi tehtäväkseen koota tietoja Lapin maasta ja kansasta. Niiden sekä omien muistiinpanojensa nojalla julkaisi saksalainen oppinut Johannes Scheffer v. 1673 kuuluisan teoksensa Lapponia. Käsikirjoituksista, jotka säilytetään Tukholman ja Upsalan kirjastoissa ja joista enimmät ovat vuosilta 1670-1672, ansaitsevat erityistä huomiota ruotsalaisten Olaus Petri Niurenius Plantinusen, Samuel Rehnin, Olaus Graanin ja Nikolaus Lundin sekä suomalaisten Johannes Tornaeusen ja Gabriel Tuderusen; viimeksi mainitut ovat painostakin ilmestyneet, edellinen lyhennettynä v. 1772 ja osa jälkimmäisestä v. 1773. Vanhempien ruotsin- ja suomenpuolisten lähteitten joukkoon on vielä luettava Pehr Högströmin omantakeinen ja perinpohjainen tutkimus Ruotsin kruunun alaisista Lapinmaista, jonka painovuosi on ilmoittamatta, luultavasti 1746. Tanskan hallituksen pyrinnöt Norjan Lappalaisten käännyttämiseksi toteutuivat vasta 1700- luvun alkupuolella. Lähetyssaarnaajain kertomuksista toimitti ylitarkastaja Erik Johan Jessen yhteenvedon, joka löytyy liitteenä Knud Leemin v. 1767 julkaisemassa kuvallisessa teoksessa Ruijan Lapista. Yksityisiä käsikirjoituksia, joita talletetaan sekä Köpenhaminassa että Kristianiassa, lueteltakoon: Thomas von Westenin ja erään nimettömän Närön saarelta 1723, Gananderin käyttämä Lennart Sideniusen 1726, Henrik Forbusen 1727 ja Sigvard Kildalin 1730; painettuja ovat ainoasti ensiksi mainittu v. 1773 ja viimeksi mainittu v. 1807.
Tällä tavoin keräytyneistä aineksista on nykyajan tiede yrittänyt luoda kokonaiskuvauksia Lappalaisten muinaisuudesta, semmoisia kuin norjalaisten J. Vahlin 1866 ja J.A. Fansin 1871 sekä ruotsalaisen G. von Dübenin 1873.[4] Verrattain vähän sitä vastoin on koetettu korjata talteen nykyisen kansan tietoja; huomattakoon kuitenkin, paitsi Petrus ja Lars Levi Laestadiusen muistiinpanoja vuosisadan alkupuolelta, suomalaisten O. Donnerin 1876 ja Hj. Appelgrenin 1882, unkarilaisen I. Halászin 1885-1893, norjalaisten J. Qvigstadin ja G. Sandberghin julkaisut 1888 sekä ruotsalaisen K.B. Wiklundin runsaat kokoelmat.
Wenäjän Lappalaisten pakanuudesta on tuskin mitään mainetta säilynyt heidän käännyttäjiensä kautta, se vaan että olivat epäjumalanpalvelijoita ja suuria noitia. V. 1584 kutsuttiin muutamia heistä Moskovaan selittämään erään komeetin ilmestymistä. Matkailijoita ainoasti harvoin eksyi heidän syrjäisille asuinsijoilleen, eikä ketään joka olisi kauvemmin viipynyt heihin tutustuakseen. Toiselta puolen oli valistuksen vaikutus näillä Pohjan perukoilla niin heikko, ett'ei se vielä tänä päivänäkään ole saanut poistetuksi kaikkia pakanallisia menoja. Tavallista arvokkaammat ovat siitä syystä ne kertomukset, joita Castrén matkamuistelmissaan, J. Fellman Suomi-kirjassa 1846 ja Genetz Suomen Kuvalehdessä 1878 omasta näkemästänsä ja kuulemastansa ovat julkaisseet. Aivan viime vuosina on venäläinen tutkija N. Haruzin koonnut uusia aineksia ja yhdistänyt kaikki Lappalaisten mythologiaa koskevat tiedot suureen teokseensa Wenäjän Lappalaisista 1890.[5]
* * * * *
Wolgan Suomalaiset mainitaan jo 10:nnellä vuosisadalla Ibn Foszlanin ynnä muiden arabialaisten matkustajain kirjoituksissa. Valitettavasti vaan ne tiedon-annot, jotka koskevat heidän pakanallista uskontoansa, ovat aivan vähäpätöistä laatua. Samaa tietä kuin arabialaiset tutustui Mordvalaisiin Wenetsian lähettiläs Josaphat Barbaro, joka 1400-luvulla oleskeli Asovissa Krimin niemimaalla. Kun sitten Pietari Suuri avasi sisä-Wenäjän myös länttä kohti, käytti Nicolaes Witsen, Amsterdamin pormestari, tilaisuutta kootuksensa aineksia laveaan teokseen pohjois- ja itä-Tartariasta, jonka toisessa, v. 1705 ilmestyneessä painoksessa on runsaasti tietoja myös suomensukuisista kansoista. Vasten tahtoansa suomalais-ugrilaiseksi tutkijaksi tuli ruotsalainen upseeri Philipp Johann von Strahlenberg, joka Pultavan tappelussa vangittuna vietti monta vuotta Wenäjällä. Hänen kertomuksessaan pohjois- ja itä-Euroopasta sekä Aasiasta, joka ilmestyi Tukholmassa 1730, on muutamia tähän kuuluvia muistiinpanoja. Katarina II:n aikana oli jo Wenäjän hallituksen huomio kääntynyt niihin monilukuisiin kansallisuuksiin, jotka valtakunnan yhä laajenevalla alueella asuivat. Pietarin tiedeakatemian toimesta lähetettiin vuosina 1768-1773 useita retkikuntia sekä itä-Wenäjälle että Siperiaan. Mordvalaisten luona kävivät akatemikot Ivan Lepehin, Peter Simon Pallas ja ennenmainittu Georgi. Tällä vuosisadalla on venäläinen papisto koonnut suuren joukon aineksia, joihin P.I. Melnikovin mordvalaiset kuvaelmat 1867 ja W. Mainovin mordvalainen mythologia 1889 pääasiallisesti perustuvat. Suomalaisista tiedemiehistä A. Ahlqvist julkaisi ensimmäiset näytteet mordvankielistä kansanrunoutta 1861, täydellistä kokoelmaa alkoi H. Paasonen toimittaa 1891. Viimeksi on itse Mordvalaisissa herännyt harrastus säilyttämään kansallisia muistojansa. Siitä ovat todistuksena koulun-opettajain Jurtovin ja Kobaevin keräelmät Mordvan kansan lauluja ja satuja, Kazanin lähetysseuran kustannuksella painosta ilmestyneet 1882-3, sekä useat Suomalais-ugrilaiselle seuralle lähetetyt käsikirjoitukset.[6]
Tsheremissein jumalanpalveluksen on kuvannut ennen mainittu Olearius v. 1636 matkallansa Moskovasta Persiaan. Alkupuolelta 1700-lukua on, paitsi Witsenin ja Strahlenbergin teoksia, saksalaisen oppineen Gerhard Friedrich Müllerin yleiskatsaus Tsheremissein, Tshuvassein ja Wotjakkein elämään, joka tuli painetuksi v. 1759. Vuosisadan loppupuolella ovat Tsheremissein luona käyneet akatemikot Pallas ja Georgi sekä edellisen retkikunnassa kapteini Nikolai Rytshkov. Arvokkaita tietoja sisältävät myös A.A. Andrievskin painattamat viralliset asiakirjat vuosilta 1827-1857, jotka koskevat Wjatkan kuvernementin Tsheremissejä ja Wotjakkeja, sekä kreivinna Aleksandra Fucusin v. 1840 ilmestyneet kirjoitukset Tshuvasseista ja Tsheremisseistä. Mutta vasta viime vuosikymmeninä on tutkimus tällä alalla täyteen vauhtiinsa päässyt. Wenäläisistä kansatieteilijöistä mainittakoon S.A. Nurminskij 1862, P.W. Znamenskij 1868, A.N. Filimonov 1868-9, N.I. Zolotnitskij 1877, S.K. Kuznetsov 1879-1885 ja G. Jakovlev 1887, joista ainakin molemmat viimeksi mainitut ovat tsheremissiläistä syntyperää, sekä itä-Wenäjällä asuvien, suomensukuisten kansojen historioitsija professori I.N. Smirnov 1889[7] Suomalaisista A.O. Heikel yksin edustaa kansatiedettä, kielentutkijat Porkka ja Genetz ovat etupäässä keränneet kansanrunoutta, josta jälkimmäinen on toimittanut ensimmäisen kokoelman painosta 1889.
Tatarinsukuisista, vaan tavoissansa suomalaisten naapurien kanssa yhtä pitävistä Tshuvasseista on, paitsi Strahlenbergiä ja muita matkailijoita 1700-luvulla eräs nimensä ilmoittamaton kirjoittanut. Käsikirjoitus löytyy painettuna aikakauskirjassa Severnyj Arhiv 1827. Nykyisemmistä tutkimuksista ovat huomattavimmat W. Sboevin 1865,[8] N.I. Zolonitskin 1875 sekä W. Magnitskin 1881. Suomalaisia tutkijoita ei ole ollut muita kuin Ahlqvist ja Heikel.