V. 1534 arkipiispa Makarij, niinkuin jo on mainittu[293] valittaa sitä, että Novgorodin alueella asuvat Tshudit pitivät omia pappeja, joita nimittivät arpojiksi, arbui, ja joiden rukoushuoneisin he toivat uhreja. Niiden avulla he hautasivat kuolleensa n.k. kalmistoihin, kolomishtshe, niitä he myös kutsuivat vastasyntyneille lapsille nimeä antamaan, jonka ne toimittivat "omalla tavallaan". Tässä on meillä siis yhdistettynä ennustajan ja pyhän paikan vartijan ynnä uhrien vastaanottajan tehtävät ja niihin vielä liitettynä muutamat perheelliset toimitukset, joihin kuitenkin on pantu liian suuri paino, kun on etsitty vastakohtia kristin-uskon pyhille menoille.[294]
Henrik Lättiläinen kuvaa,[295] kuinka Liiviläiset, jotka olivat päättäneet uhrata erään saksalaisen papin, tiedustelivat, oliko se teko jumalille mieleen. Arpoja, ariolus, talutti hevosen maahan asetetun keihään yli, tarkastellen, kummanpuolista jalkaa se ensin nostaisi. Kun hevonen sattuikin astumaan elämää merkitsevällä jalalla, ei hän siihen vielä tyytynyt, vaan pyyhkäisi hevosen selkää siinä luulossa, että kristittyin jumala istui selässä ja esti tuomiota. Mutta toinenkin koetus kävi samoin, ja niin pappi jäi henkiin. Itse arpomisen tapa tässä on lainattua Liettualaisilta tai Slaavilaisilta, mutta ainakin se voi olla alkuperäistä, että löytyi uhripappeja, jotka arpoivat.
Eräässä toisessa tilaisuudessa Wirolaiset heittivät arpaa lihavan härän ja yhtä lihavan papin välillä, jonka olivat nostaneet härän selkään. Mitenkä se tapahtui, sitä ei sanota, ainoasti että arpa sattui härkään, joka heti paikalla teurastettiin. Mahdollisesti toimittivat uhrin samat kansan vanhimmat, jotka olivat päällikköinä sodassa ja tuomareina rauhan aikoina.[296]
17:llä vuosisadalla on sitten Gutslaffin kirjassa[297] puhe vanhasta ukosta, jota nimitettiin Pitkäisen eli Ukkosen papiksi ja jonka virkana oli lausua rukous vasta mainittavassa vuotuisessa uhrijuhlassa.
Vielä viime aikoihin asti on Wirossa säilynyt muistoja uhripapeista. Russwurmille[298] oli muudan mies Mihkelin pitäjässä länsi-Wirossa kertonut, että oli kerran nähnyt iso-isänsä polvistuneena suuren kiven luona pellolla. Kun hän oli kysynyt, mitä ukkovaari siinä toimitti, oli tämä lyönyt häntä korvalle ja kieltänyt kenellekään puhumasta, mutta samalla ilmoittanut, että he polveutuivat pappissuvusta, jonka oli pyhä velvollisuus palvella vanhoja jumaliaan.
Wiljanninmaalla Kolga-Jaanin pitäjässä Lebaveren kylän tienoilla mainitaan v. 1883 Nõia-hallik niminen lähde,[299] josta noidat torstaisin uuden kuun aikana kävivät vettä noutamassa. He sitä priiskoittivat toistensa päälle ja purskuttivat suustaan kaikille ilman suunnille, rukoillen vedelle voimaa. Ennen muinoin oli lähteelle uhrattu ei ainoastaan rahoja, joita sieltä on paljon löydetty, vaan myös elukoita, kukaties ihmisiäkin. Sillä paikalla oli kasvanut koivikko, nimeltä hiisi, johon ainoasti uhripapin oli lupa astua. Muu väki oli seisonut lähteen luona ja matkinut niitä sanoja, joita pappi oli edellä lausunut.
Wirolaisten tietäjistäkin, targad, löytyy muutamia huomiota ansaitsevia muistiinpanoja. Niitä oli Wiedemannin mukaan[300] useita eri lajeja: soola-targad eli soola-puhujad, sõna-targad eli lausujad, tuule- ja kivi-targad, joista jälkimmäiset osasivat selittää kalkkikivien piirtoja, sekä mahtavimmat kaikista n.k. Mana-targad. Ajateltiinko näiden viimeksi mainittujen käyvän Manalassa asti tietojaan hakemassa, niinkuin lappalaisten noitien, siitä ei voi varmuudella mitään sanoa. Mutta se käsitys, että sielu saattoi liikkua erillään ruumiista, ei ole Wirolaisillekaan outo. Tuulis-pääksi nimittivät he vanhan akan henkeä, joka lensi ympäri pahaa tekemässä.[301] Sillä aikaa ruumis makasi kuin kuollut, ja jos sen käänsi nurin, niin ei henki päässyt siihen palajamaan.
Weske[302] sanoo Pihkovan Wirolaisten käyttäneen loitsimiseen kannelta. Kun sillä soitteli sairaalle, niin tämä tavallisesti jäi eloon, ja jos ruumiin ääressä soitteli, niin toisia ei niin aivan pian perässä kuollut.
Arvoitellun mainitsee Kreutzwald[303] hopeisella rintasoljella, joka ripustettiin rihmasta ja pantiin pyörimään. Kun sen kierivä liike oli asettumaisillaan, tehtiin kysymys. Jos se heti paikalla pysähtyi, oli vastaus kieltävä, vaan myöntävä siinä tapauksessa, että se vielä liikahteli. G. Blumberg[304] tuntee toisenkin arpaneuvon Warsinaäs-Wirosta. Otettiin avain ja sen lehti puristettiin hakasilla kiinni pantavan virsikirjan sisään. Sitten se ripustettiin vastakkain asetettujen nimettömäin sormien varalle ja lausuttiin: "sano, arpaseni, kenen on syy". Siiloin kääntyi avain siihen suuntaan, josta syyllinen oli etsittävä. Virsikirjan sijasta saattoi myös käyttää puista seulaa ja avaimen asemesta keritsimiä, jotka kiinnitettiin seulan laitaan. Tätä arpomistapaa pidettiin vanhempana.
Suomalaisten uhripapeista ei tiedetä juuri mitään siitä yksinkertaisesta syystä, että yleiset uhrit ovat milt'ei jäljettömiin hävinneet, paitsi itä-Karjalassa ja Wenäjän puolella. Edellä on ollut puhe[305] niistä naispapeista, jotka Leppälahdella veivät uhrit, toistenkin puolesta, pyhille kiville ja kertoivat heille haltijain antamat vastaukset. Sodanlahdella ennen mainitussa Leppäkuusikossa[306] sanotaan "ukko Kihovauhkosen" käyneen ennustelemassa. Wenäjän Karjalassa on tänä vuonna K. Karjalaisen[307] onnistanut tavata vanha mies, joka osaa paljon taikoja ja loitsuja ja joka aikoinaan on toiminut uhripappina. Hän on, näet, ollut rukoushuoneen hoitajana Wenehjärvellä ja uhrieläinten tappajana siellä joka syksy toimeen pantavissa lammas-uhreissa.