Rummulla arvostellessaan noita lauloi, kunnes ääni lankesi ja hän itse nukahti siihen paikkaan. Usein tapahtui, että hän kaatui tuleen, kuitenkaan vahingoittumatta. Vaan sitä varten piti olla erityinen vartija, ett'ei mikään elävä, ei kärpänenkään häneen kajoisi, sillä hänen sielunsa ei siinä tapauksessa enää päässyt palajamaan ruumiisen. Eikä tämä muutenkaan saanut häntä hereille, ennen kuin esineitä luetellessaan oli sattunut mainitsemaan sen, jonka hän unissaan näki.
Appelgren kertomuksessaan Kemin kihlakunnasta[283] sanoo Lappalaisia vielä joskus kutsuttavan Kannus-Lappalaisiksi ja mainitsee Kannuskankaan paikannimenä Rovaniemellä. Kansan tarinan mukaan lauloi noita kannuksella itsensä tainnoksiin eli loveen. Tarpeelliseksi katsottiin, että hänellä siinä tilassa oli pää peitossa. Paitsi laulajata piti olla myöskin puoltaja eli arvaaja, yksi laulajan läheisistä, joka lovessa makaajan jälleen lauloi henkiin. Se tapahtui tällä tavalla, että puoltaja arvasi ja ääneen lausui, missä laulajan sielu liikkui. Muudan noita oli lovessa maannut kolme vuotta, ennen kuin puoltaja sattui oikein arvaamaan, että hänen sielunsa oli
Haavin suolen soikurassa. Kolmannessa koikurassa.
Silloin noidan sääret vielä säpsähtivät, vaan kun mies jo kovin kauan Jumalan viljaa nauttimatta oli maannut lovessa, niin ne vastasivat nuot kamalat sanat:
"Ei miestä mädännehestä!"
Wenäjän Lapissa mainitsee jo Tornaeus olleen kaikkein suurimmat noidat, koska niitä ei siellä tutkittu, eikä rangaistu. Sinne viittaa myös Sjögren muistelmissaan Kemin Lapista sekä Felman[284] hänen teoksensa arvostelussa. Jälkimmäinen sanoo Suomalaisten, joita Savosta asti kulki siellä parannusta hakemassa, nimittävän näitä noitia lovemiehiksi, koska he osasivat maata lovessa s.o. yöllä nukkua tainnostilan tapaisessa unessa, jonka aikana heidän sielunsa vaelsi ympäri tiedustelemassa taudin syytä. Myös Castrén[285] puhuu "magillisesta horrostilasta" ja selittää, että siinä, niin kuin tavallisessakin unessa, syntyy epäselviä mielikuvia, joita sitten pidetään ilmestyksinä. Haruzinin mukaan[286] sekä miehet että naiset harjoittavat unennäkemistä, jonka taidon useimmiten ovat perineet. Neuvoa kysyvän on noidalle antaminen joku esine, jonka tämä panee päänsä alle. Nukkuessaan noita huutaa ja laulaa. Genetz kertoo[287] ennustavasta unesta, johon on yhdistettynä loitsiminen, ei kuitenkaan edellä käyvänä kiihoittimena, vaan jälkitoimituksena, joka suoritetaan vasta aamulla herättyä. Kaikki, jotka ovat suostuneet ottamaan siihen osaa, asettuvat piiriin tuvan lattialle polvistuen tai kyykistyen, naiset oikealle puolen noitaa, miehet vasemmalle. Noita ottaa kirveen käteensä ja alkaa, silmät puoleksi ummessa, laulaa muutamia sanoja, joita toiset säestävät. Vuorotellen kääntyy hän oikeaan ja vasempaan, ja se puoli, jota hän näin innostuttua, koroittaa silloin ääntänsä. Ponnistuksesta alkaa hiki tippua noidan otsasta; joku naisista pitää hänelle liinaa, jolla hän sen pyyhkäisee pois. Laulun nuotti on peräti yksitoikkoinen, nousee ja laskee ainoasti puolen säveltä. Mutta mitä enemmän noita kiihtyy, sitä korkeammalta hän aloittaa ja sitä kimakammalla äänellä säestäjäkunta vastaa, kunnes se laulun-osa on lopussa. Sitten aloitetaan taas uutta matalammalla äänellä, joka kohoaa kohoamistaan, kunnes noita senkin osan lopettaa. Sanat lausutaan niin epäselvästi, ett'ei niitä saata eroittaa. Kim viimeinen osa on laulettu, kattaa noita liinalla lähimmäisen naisen pään, kaikki kiittävät häntä antamalla kättä ja nousevat sitten epämukavasta asennostaan. Tätä loitsimistapaa nimitetään kykkimiseksi. Noitarumpua ei enää käytetä, mutta muistoja on siitä vielä säilynyt, samoin kuin sen nimi kyõmdes (gen. koamtazy), joka äänteellisesti tarkalleen vastaa Norjan Lapin gobdas muotoa ja luultavasti on sukua Suomen kansi (kanto-) sanan kanssa. Wenäjän-Karjalaisetkin muistelevat naapuriensa noitarumpua nimellä kontakka, ja heidän runoissaan tavataan kannus-käsi[288] Lappalaista tarkoittavana.
Erityisen rummun käyttäminen loitsiessa on silminnähtävin todistus Lappalaisen noidan ja hänen siperialaisen virkaveljensä alkuperäisestä yhteydestä. Toiselta puolen tämän rummun käyttämisessä on huomattavin eroituskin heidän välillään. Siperiassa noitarumpu on vaan ulkonainen huumautus- ja hermoinkiihdytys-keino, Lapissa sitä käytetään pääasiallisesti arpomiseen. Siitä syystä on rummun pohja tehty umpinaiseksi ja tanakammaksi pidellä, päristin on muodostettu kaksipäiseksi vasaraksi ja lisätty arparengas. Myös pärmän kuvia, joita ainoasti ulkopuolelle on voitu maalata, on monin verroin lisätty, niin että ne muodostavat täydellisen mikrokosmoksen eli pienoismaailman Lappalaisen mielikuvituksen mukaan. Samalla cm tietysti täytynyt rummun kokoa melkoisesti laajentaa.[289] Lappalaisten rummun kehitykseen on nähtävästi vaikuttanut joku seulan tai maljan tapainen arpomiskone, jolta jokapäiväisissä kotioloissa on neuvoa kysytty. Siitä on vielä ollut seurauksena, että noitarummusta tuli jokaisessa perheessä välttämätön tarvekalu, jota itsekunkin isännän piti osata käyttää. Se vuorostaan selittää, mitenkä tämä muinaiskapine niin kauan on voinut Lappalaisilla säilyä.
Mutta aikaisemmastakin käytäntötavasta on selviä jälkiä. Muutamissa noitarummuissa, niinkuin olemme nähneet, on puusta ainoasti vanne ja ristikko. Usein on rumpuun, samoin kuin vasaraan, ripustettu kaikenlaisia helistimiä, joiden ainoana tarkoituksena on synnyttää mieltä kiihoittavaa melua. Siihen viittaa myös rummun kalvon lämmitteleminen ja vasaralla koetteleminen, onko se vireissä, ennen kuin arpa otetaan esille. Paraana todistuksena on kuitenkin noitarummun käyttäminen tainnostilan aikaansaamiseksi, joka tapahtui joko arpomisen yhteydessä taikka ilman sitä. Ennen esitettyihin kuvauksiin lappalaisen noidan loitsimisesta lisättäköön seuraava Regnardin,[290] vuodelta 1681: "hänen silmänsä menivät nurin, hänen kasvonsa vaihtoivat väriä, hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hän löi rumpua semmoisella vimmalla, että se oli lentää kappaleiksi, kunnekka suistui kasvoilleen jäykkänä kuin tukki".
Yhteissuomalaisista ei ole valitettavasti näin täydellisiä kertomuksia, Niistä hajanaisista tiedoista, joita heistä on säilynyt, voi kuitenkin jollakulla varmuudella päättää, että heidän noitansa ovat olleet samalla kannalla ja samassa asemassa kuin muiden suomensukuisten kansojen.
Wenäläiset aikakirjat kertovat,[291] että v. 1071 eräs Novgorodilainen tuli pyytämään tshudilaista noitaa loitsimaan. Tämä alkoi tapansa mukaan kutsua pahoja henkiä asuntoonsa. Vieraan istuessa kynnyksellä ja noidan maatessa mykkänä, löi heitä paha henki. Silloin noita nousi ja selitti toiselle: Jumalat eivät tohdi tulla, sinulla mahtaa olla jotain, jota he pelkäävät.[292] Novgorodilainen muisti, että hänellä oli risti kaulassa, meni ulos ja otti sen pois. Noita alkoi uudelleen manata pahoja henkiä esiin, joka tällä kertaa onnistuikin.