Graan[278] ja Rehn[279] puhuvat enemmän noitarummusta ja sen käyttämisestä. Puu, josta koppa tehtiin, saattoi olla otettu kuusesta, petäjästä tai koivusta, mutta välttämätöntä oli, että sen tyvi kasvaessaan oli kääntynyt myötäpäivään. Pärmä oli nahasta, joka oli nyljetty etupuolelta poron kaulasta. Sen jakoi kahtia vaakasuora viiva, keskellä oli aurinko kuvattuna. Kun tahdottiin tietää, mitä kaukaisissa paikoissa tapahtui, noita asetti rengaskimpun auringon kuvalle ja alkoi lyödä rumpua vasaralla sekä joikua lujalla äänellä. Tähän yhtyivät kaikki läsnäolijat, miehet äänekkäämmin kuin naiset. He nimittivät paikan, josta halusivat saada tietoja, sekä asian. Kun oli jonkun aikaa laulettu, pysähtyi rengas, noidan kasvot synkistyivät, hän laskeusi polvilleen, pani kädet puuskaan ja joikui joikumistaan, kunnes lankesi ikään kuin unen horroksiin. Muut yhä vetivät virttä, ja kun hän jälleen tointui, muistuttivat hänelle laulamalla, mistä oli ollut puhe. Noita, joka oli aivan uupunut ja hiestynyt, niin kuin olisi tehnyt hyvinkin raskasta työtä, rupesi sitten kertomaan, mitä oli saanut tietää. Jos taas oli kysymys onnesta tai onnettomuudesta, terveydestä tai sairaudesta, niin koeteltiin, kulkiko rengaskimppu, joka oli asetettu auringon kuvalle, päivän vieremistä myöten vai vastapäivään. Edellistä pidettiin hyvänä, jälkimmäistä pahana enteenä. Myös sairaan parantamisessa oli rummun avulla tiedusteltava, mistä tauti oli kotoisin. Sitä varten piti sairaan lainoittaa noidalle hopeinen tai vaskinen rengas, joka sidottiin hänen oikeaan käsivarteensa. Jos vihdoin tuli ottaa selko siitä, mille jumalalle oli uhrattava, otettiin uhriksi aijotun eläimen kaulasta yksi karva ja sidottiin se rengaskimppuun. Sitten pärrytettiin rumpua, kunnes rengaskimppu seisahtui jonkun jumalan kuvalle, eikä sieltä enää liikahtanut. Sen mukaan eläin merkittiin joko punaisella (Storjunkaren nimiselle jumalle), harmaalla (Thorille) tai (auringolle) valkealla villalangalla, joka pujoitettiin oikean korvan läpi.
Noitarumpua talletettiin kuikannahkaisessa kotelossa. Täysikasvuisen naisen ei ollut lupa tähän pyhään kaluun koskea. Jos sen tien poikki, josta muutettaessa oli rumpua viety, nainen sattui kulkemaan ennen kolmen päivän kuluttua, oli hänelle kuolema seurauksena tai joku muu suuri vahinko tulossa. Milloin ei tämmöistä rikosta käynyt mitenkään välttäminen, piti kumminkin noitarummun lepytykseksi pieni vaskirengas uhrattaman.
Oikein kova noita käytti rummun asemesta vaikka pytyn kantta, jossa ei ollut mitään kuvia. Vasemmalla kädellään hän tarttui sen ripaan ja lämmitteli sen sileätä puolta. Asetti sitten kannelle renkaan, jonka otti vyöstänsä, ja alkoi veitsellä koputella, minkä ennätti, siksi kuin meni tainnoksiin. Puolen tunnin kuluttua nousi ja antoi vastauksen.
Noita, jolla ei ollut rumpua, saattoi vielä toisellakin tavalla arvoitella. Hän istuutui siihen paikkaan kodassa, johon ei naisia päästetty, laski kirveen permannolle ja asetti kattilan sen päälle. Kattilan pohjalle hän pudotti työpussinsa ja tämän ympärille kiersi vaskirenkailla koristetun vyönsä, johon myös veitsi tuppineen kuului. Heitettyään siihen vielä lakin päästään alkoi hän hitaasti kohottaa kattilaa, samalla lausuen kysymyksensä. Sitten hän asetti jälleen kattilan kirveelle, laskeutui polvilleen ja painoi päänsä verkalleen kattilan sisään ja sopotti siinä jotain. Äkkiä hän vetäisi päänsä takaisin, niin että saattoi nähdä, mitä hänen takanaan tapahtui. Istahti entiselle paikalleen ja alkoi uudestaan kohottaa kattilaa. Jos se tällä kertaa tuntui kepeämmältä kuin edellisellä kerralla, niin hän tiesi saaneensa oikean vastauksen.
Suomen Lappalaisten sanoo Tornaeus[280] tulleen noidiksi joko luonnollisesta taipumuksesta tai opetuksen kautta. Jo lapsessa, joka ensi kertaa sairastui, saattoi ilmestyä hourailemisen oireita. Kun hänelle sitten tuli toinen kovempi tauti, niin hän sai nähdä ja kuulla vielä enemmän. Mutta kolmannen taudin kohtauksessa, joka oli vaikein ja hengelle vaarallisin, hän näki kaikki ja tuli täysin oppineeksi. Semmoinen noita ei rumpuakaan väittämättömästi tarvinnut, hän näki ilmankin sitä, vieläpä vasten tahtoansa, mitä muualla tapahtui. Ne taas, jotka opetuksen avulla noidaksi tulivat, olivat sen isältä pojalle periytyvänä tietona saaneet.
Noitarumpu, lapiksi kobdas ja suomeksi kannus, oli puusta tehty munanmuotoinen soikulainen, päältäpäin pärmätty säämysköityllä poronnahalla. Kalvolle oli maalattuna ikäänkuin kartta kolmessa osastossa, joita rajaviivat toisistaan eroittivat. Alapäässä oli Norrlanti ja Alatornion kirkko, pappi, vouti sekä tie, jota myöten nämät herrat kulkivat Lappiin. Yläpäässä rumpua oli Norja ja mitä siihen kuului. Keskellä oli Lappalaisten oma alue, suurin kaikista. Siihen oli kuvattuna poroja ja metsän petoja, nuotta-apaja, sairas ihminen ja kuolema y.m. Kun noitarummulta oli neuvoa kysyttävä, oli se koko kylän juhlapäivä. Kaikki, etenkin naisväki, pukeutuivat paraisin pyhävaatteisinsa. Noita laskeutui polvilleen ja muut hänen mukanaan. Rumpua, jolle oli asettanut sammakontapaisen rengaskimpun, nimeltä arpa, hän piti koholla vasemmassa kädessään. Oikeassa oli hänellä pieni T:n muotoinen vasara, sillä hän varovasti napautteli arvan ympärystää, niin että tämä hiljakseen hypähteli rummun kalvolla. Vähitellen kävivät hänen vasaran-iskunsa yhä voimakkaammiksi kunnes arpa sattui pysähtymään sille kuvalle, mille hän tahtoi; joll'ei se hänelle onnistunut, oli koko yritys rauvennut. Loitsimiseen kuului vielä laulu, johon kaikki läsnäolijat ottivat osaa.
Tuderus,[281] jolla yleensä on suomenkielisiä määresanoja, käyttää nimitystä laulaminen. Noita pitkitti laulamistaan, kunnes arpa pysähtyi lampaan, pukin, vuohen tai muun uhrieläimen kuvalle, joka oli iepänkuori-vedellä tai poron verellä maalattu kannukselle. Samalla tavalla hän otti selkoa myös uhripaikasta. Sitten hän laski kätensä seitakiven alle ja kohotti sitä koetellakseen, oliko uhri jumalalle suotuisa. Jos se tuntui kepeältä nostaa, niin hänen pyyntönsä tuli täytetyksi, mutta jos se kävi yhä painavammaksi niin ei hänellä ollut mitään menestymisen toivoa. Lopuksi hän kaatui ikään kuin kuolluksiin, ja tässä tajuttomassa tilassa selvisi hänelle, mistä oli saava sen, jota pyysi.
Erään nimensä ilmoittamattoman käsikirjoituksessa[282] löytyy seuraava saamenkielinen loitsuruno, joka ilmeisesti tarkoittaa Lappalaisten noitarumpua:
Kamajatko kuusen kenkä, Pemjatko peuran nahka. Tämän neidin noituessa. Lappalaisen laskiessa?
Noitarumpu, selitetään sitten tarkemmin, oli puusta tehty vanne, jossa oli kädenpitimenä ristikko. Tämä vanne oli, samaten kuin sen pärmä, kuvitettu, ja sitä paitsi koristeltu kaiken värisillä vaatteenkaistaleilla. Vasarassa oli renkaita helistiminä. Arpana käytettiin vaskesta valettua sammakkoa. Noitarumpua säilytettiin puussa kodan takana.