Leem, jolla enimmäkseen on samat tiedot, lisää,[275] että haltijat, kun he pyrkivät nuoren miehen palvelukseen, perustivat vaatimuksensa siihen, että olivat ennen palvelleet hänen isäänsä. Joll'eivät saaneet häntä hyvällä suostumaan, niin käyttivät uhkauksia, jopa väkivaltaakin. Sitten opettivat hänelle kaikkia noidan temppuja, neuvoivat, miten tuli uhrata, ja antoivat harjoitusta joikumis-taidossa.
Noitarumpu oli tehty puusta, jonka piti olla kasvanut kaihossa paikassa ja yksikseen, muista erillään. Se oli kopan muotoinen, jonka pohjaan oli tehty reikä kädensijaksi ja jonka suupuoli oli nahalla pärmätty. Reijästä riippui nauhoja, joiden alapäähän oli kiinnitetty vaskirenkaita. Rummun kalvolle oli lepänkuori-vedellä maalattuna jumalat ja haltijat, pyhimykset ja perkeleet, aurinko, kuu ja tähdet, kirkko ynnä Norjalaisen talo, pyhä vuori sekä Lappalaisen kota ruoka-aittoineen ja poroaituuksineen, metsän-elävät, kalastusvedet y.m., sanalla sanoen kaikki, mitä tässä ja toisessa maailmassa löytyy. Rumpuun kuului vielä iso, irtonainen vaskirengas ja poronsarvesta tehty, välistä majavannahalla päällystetty, vasara. Kun tuli kysymys esim. metsästyksen tai kalastuksen onnistumisesta, niin asetettiin rengas rummun kalvolle ja aljettiin sitä vasaran avulla hyppäyttää. Niistä kuvista, joihin päin rengas liikkui, arvattiin sitten asiain meno. Samoin siitä, kulkiko rengas myötäpäivään, joka pidettiin hyvänä merkkinä, vai päinvastoin.
Jos taas oli otettava varastetusta selko, niin käytettiin toista keinoa. Noita kaasi maljaan viinaa ja kiinnitti siihen katseensa, samalla laulaen jotain loitsuntapaista. Sitten hän nimitti varkaan, jonka kuvan sanoi viinassa näkevänsä.
Mutta kun kova tauti oli parannettava, täytyi tiedustelemisen tapahtua tuossa tunnetussa tainnostilassa. Läsnä piti olla kaksi pyhävaatteisin puettua naista, liinalakki päässä, vaan ilman vyötä, yksi mies sekä lakitta että vyöttä ja keskenkasvuinen tyttö. Noitakin otti lakin päästään, aukaisi vyönsä ja irroitti kenkänsä paulat, peitti kädellä kasvonsa, pani kädet puuskaan ja kumartui eteen ja taakse päin, huudahtaen: "valjastakaa vetoporo!" tai "työntäkää vene vesille!" Viinalla karaistuna hän sitten alkoi kiskoa tulisijalta kekäleitä paljain käsin, iskeä kirveellä polveensa ja huitoa sillä molemmin käsin yli olkansa; kiersipä sillä vielä kolmasti apulaisensa ja viimein vaipui maahan, ikään kuin kuollut. Tällä aikaa ei kukaan saanut häneen kajota, vaan oli tarkasti katsottava, ett'ei kärpästäkään päästetty häntä likelle. Naiset hiljaa keskustelivat siitä, missä tienoin hänen henkensä mahtoi liikkua. Jos pyhiä paikkoja luetellessaan sattuivat mainitsemaan oikean, niin hän liikutti kättä tai jalkaa. Sitten he koettivat arvata, mitä hän siellä näki ja kuuli. Kun noita rupesi selviämään tainnoksistaan ja matalalla äänellä tavoittelemaan laulun päätä, koroittivat naiset taas äänensä ja yhtyivät lauluun. Lopuksi noita ilmoitti, mille jumalalle oli sairaan puolesta uhrattava, nimitti uhrieläimen ja uhripaikan sekä vakuutti parantumisen tapahtuvan määrätyn ajan kuluessa.
Lappalainen kansakoulunopettaja Labs Olsen muisteli vielä tämän vuosisadan alkupuolella noitarumpua käytetyn. Kun rumpu oli toimeensa vihittävä, istuutuivat kaikki, nuoret ja vanhat kumpaakin sukupuolta, ympärille ja alkoivat sitä pärrytellä. Täysikasvuisten naisten täytyi, lakattuaan rummuttamasta, ripustaa siihen jotain koristeeksi. Se, joka tahtoi rummulla tiedustella, istahti perimmäiselle paikalle kodassa, otti lakin päästään, piteli rumpua tulta vasten ja pudisteli sitä, niin että siinä riippuvat kalkkareet tärisyttivät kalvoa, kuullakseen, oliko tämä oikeassa vireessä. Myös vasaralla jonkun aikaa koeteltuaan ja kolautettuaan rumpua nurkkakiveen y.m., asetti hän sille merkin ja rupesi arpomaan. Merkkejä oli kaksi luista ja kolmas vaskinen, joista aina yksi kerrallaan oli käytännössä. Mutta kun enteet olivat huonot, niin pantiin kaikki kolme merkkiä rummulle ja heitettiin yli tulen toiselle puolen kotaa. Jos jonkun siellä onnistui se saada käteensä, ennen kuin ennättivät pudota maahan, kääntyi onni jälleen myötäiseksi.[276]
Ruotsin Lappalaisissakin pidettiin noitia suuressa kunniassa. Etevintä noitaa, tietää Lund,[277] nimitettiin tunturikuninkaaksi eli tunturiherraksi ja häntä täytyi toisten totella. Noidan virka riippui sekä perinnöllisyydestä että kutsumuksesta. Lappalaiselle, joka oli tullut keski-ikään ja jolle sattui asia metsälle, haltija ilmoittautui laulamalla. Hänen tuli silloin panna laulu muistiinsa ja mennä seuraavana päivänä samalle paikalle. Haltija, jos tahtoi hänessä pysyä, ilmoittautui uudelleen, ja oli hänen vastaaminen samalla laululla. Tämän jälkeen tuli haltija hänen taakseen, milloin hän vaan halusi. Se, joka oli saanut haltijan, oli puolen vuotta mielen viassa. Ei voinut sietää vaimoaan, lapsiaan eikä palvelusväkeään, vaan kuljeskeli yksinään metsissä houraillen ja eläen vähällä ruualla.
Haltijoita oli muutamilla kolme, toisilla neljä tai viisi, joillakuilla yhdeksänkin käytettävänään. Ne ilmestyivät toisinaan lintujen, käärmeitten tai kalojen haamussa, toisinaan ihmisten muotoisina kääpiöinä, ja palvelivat isäntäänsä monessa tilaisuudessa. Kun noidalla oli meno markkinapaikalle, niin hän lähetti haltijansa edeltä käsin kuulustelemaan, olivatko ruotsalaiset kauppiaat jo saapuneet. Samoin, jos hän oli poissa kotoa, vaikka kuinka kaukana, sai hän selon siitä, mitenkä hänen omaisensa voivat ja kuinka hänen porolaumansa menestyi. Sairaan luokse noudettuna noita heti määräsi suurimman poroista uhrattavaksi. Uhrauksen jälkeen hän alkoi lyödä rumpua ja löi siksi, kunnes kaatui maahan kovana kuin kivi. Tunnin kuluttua läsnäolijat nostattivat hänet laululla, noita otti taas rummun käteensä ja painoi sen vasten korvaansa, aivan hiljaa naputtaen. Jonkun aikaa rummuteltuaan hän istahti ja mietti hetkisen, sitten vasta ilmaisi, missä paikoin haltija oli häntä kuljettanut. Jos oli käynyt Manalassa, niin hän sieltä todistukseksi toi sairaan lakin, kintaan tai kengän, joka oli joutunut Manalaisten käsiin ja ollut syynä sairastumiseen.
Vielä käytti noita haltijain apua vihamiehiään vastaan. Kun kaksi noitaa oli joutunut riitaan, joka tapahtui etenkin markkinoilla juovuspäissä, asettuivat he vastatusten ja alkoivat loitsia. Se, jolla oli voimakkaampi haltija, voitti sen, jolla oli heikompi, ja hävitti kaiken hänen toimeentulonsa, hänen menestyksensä metsästyksessä ja kalastuksessa sekä hänen poro-onnensa, toisinaan otti hänet hengiltäkin. Jos noita oli oikein mahtava, niin hän vahingoittumatta saattoi astua keskelle nuotiota, jolloin tuli sammui, ikään kuin vettä olisi päälle heitetty, eikä edes savunnut. Taikka otti hän käteensä kiven, joka oli tulessa punaiseksi kuumentunut, ja piteli sitä niin kauan, kunnes se kylmeni.
Löytyi semmoisiakin noitia, joilla ei ollut yhtään haltijaa, vaikka osasivat rummulla arvoitella. He eivät päässeet välittömään yhteyteen henkiolentojen kanssa, vaan nämät puhuivat heille rummun kautta ja ilmoittivat ainoasti, missä oli otuksia saatavissa. Semmoisten jokapäiväisten asiain selville saamiseksi ei muuten rumpukaan ollut välttämätön. Arpoa saattoi myös kirveellä sekä kivellä. Kirves ripustettiin keskeltä vartta nauhasta kodan orteen ja aljettiin sitä puhutella, jolloin se rupesi hiljakseen pyörimään. Siltä taholta, jonne varsi osoitti, tiedettiin seuraavana päivänä etsiä saalista. Kivi, joka samalla tavalla keskeltä kiinnitettiin nauhaan, oli otettava pyhältä vuorelta.
Erittäin naisista mainitaan, ett'ei heillä ollut minkäänlaista haltijaa, jonka silmin olisivat nähneet, vaan ainoasti loitsuja, joilla taisivat vahingoittaa lähimmäistään.