Aivan toisin on taas asianlaita Mordvalaisissa. Mikä asema heidän noidillaan on alkuansa ollut ja mitenkä se on aikojen kuluessa muuttunut, on vaikea sanoa, niin vähän on niistä puhetta. Melnikov väittää,[272] ett'ei heillä ole ollutkaan erinäistä uhripapistoa, mitään miehiä, jotka koko ijäkseen taikka edes lyhyemmäksi ajaksi olisivat saaneet uhraamisen tehtäväkseen. Kuitenkin vastustavat tätä väitettä osaksi hänen omat tiedon-antonsa. Kotiuhrit, niin hän sanoo, toimitti talon vanhin mies, joskus vanhin nainen; samoin haudoillakin vietettävät muistijaiset. Mutta kunnan uhreja varten valittiin joka kerta keräjillä muutamia vanhoja miehiä. Yksi heistä oli tavallisesti kylän tai kunnan vanhin, jolla niin muodoin oli yhdistettynä tuomarin, yleisen omaisuuden hoitajan ja uhripapin virat. Ersa-Mordvalaisilla, jotka häntä nimittivät prjavt s.o. pää, oli hänen arvonsa elinkautinen, vaikka hän saattoi luopua siitä, jos tuli sokeaksi tai muuten vanhuus liian painoi. Myös saattoi hänet kunta panna pois viralta, jos hän käytöksensä kautta menetti luottamuksen. Hänen määrättävänänsä oli uhrien aika. Hänen luokseen tultiin joka kerta tiedustelemaan, mikä on sen tai sen juhlan sopiva pitämispäivä. Hänen talossansa säilytettiin pyhät kauhat, kanget, korvot, uhriveitset ynnä muut uhreissa tarvittavat kalut. Itse juhlassa hän sai uhrilihasta ensimmäisen palan, uhrioluesta ensimmäisen kauhallisen. Hän ei siinä tappanut uhrieläviä eikä lausunut rukouksia, hän ainoasti kutsutti kokoon ja hajoitti kokouksen.

Uhreissa oli ylimmäisenä toimitusmiehenä voz-ate (mahdollisesti sukua sanoille: oz-ks, uhri ja oz-noms, rukoilla), jolla oli kaksitoista apulaista. Hän itse lausui kaikki rukoukset ja toimitti varsinaisen uhrin. Voz-atet tavallisesti pysyivät virassansa useampia vuosia peräkkäin, sillä heidän tuli hyvin tuntea vanhat menot ja tarkoin muistaa määrätyt rukoukset. Muutamat heistä osasivat ennustaakin uhrauksen aikana. Apulaisista kolme puren-dejiä (pure, olut, teji, tekijä), jotka vuodeksi kerrassaan valittiin, keräsivät talo talolta juhlaan tarpeelliset varat ja keittivät sitten siinä tilaisuudessa oluet ja mesijuomat. Jam-bidit (s.o. liemen-keittäjät), samoin kolme luvultansa, jotka enimmäkseen myös aina valittiin uudestaan, saivat prjavtilta pyhät veitset, joilla sitten leikkasivat ja jakelivat kansalle uhrilihat. Kolmelle kashan-gorodille (kasha = puuro) prjavt jätti pyhät kauhat ja kanget. He paistoivat juhlassa pannukakkuja ja antoivat kauhat kansalle, joka pyhää olutta juomaan läheni. Turos-torit (tor = miekka), niin ikään kolme miestä, olivat ikäänkuin juhlapoliisina. He seisoivat puunkannoilla tai kumottuin ammeitten pohjan päällä ja pitivät yllä järjestystä. Heidän toimenansa oli myös valmistaa vahakynttilöitä, joita sitten prjavtin käskystä kiinnittivät uhrikorvojen takalaitaan. Viimein vielä valittiin erikseen kolme pozan-bunavediä (poza, kalja, pona, villa, vedi, vetäjä), jotka puren-dejien keräämillä rahoilla ostivat tarpeelliset uhrielukat, taluttivat ne paikalle ja siellä hetken tultua tappoivat. He olivat ainoasti prjavtin käskyn alaisia ja aivan riippumattomia voz-atesta.

Tästä näkyy, että juhlamenot Mordvalaisissa olivat suuresti kehittyneet, niinkuin oli arvattava kansasta, joka jo pakanuutensa aikana oli verrattavasti suurempaan sivistykseen kohonnut, ja enentyneitten toimitusten kanssa oli myös toimitusmiesten luku suuresti enentynyt ja jakautunut eri töitä myöten. Mutta huomattava on vielä selvästi vanha kanta. Prjavtin viran elinkautisuus sekä voz-aten ja hänen apulaistensa tavallinen uudestaan valitseminen viittaavat aikaan, jolloin uhripapit olivat pysyväisiä, kukaties perinnöllisiäkin. Voz-aten ennustusvoima on nähtävästi jäännös noidan loitsimisesta uhritilaisuuksissa. Lopuksi mainittakoon eräs Münchin löytämä tieto[273] erityisestä uhripapin puvusta: valkeasta, liinaisesta vaatteuksesta, jota ainoasti yhdessä vuotuisessa juhlassa käytettiin.

* * * * *

Lappalaisiin nyt kääntyessämme palajamme melkein kokonaan noihin alkuperäisiin oloihin, jotka Uralin takana olemme nähneet Ostjakeissa ja Woguleissa.

Norjan Lappalaisten noaidde, kertoo Jessen, oli samalla profeetta s.o. tietäjä ja opettaja, uhripappi, joka yksin toimitti jumalanpalveluksen, ja patriarkka, jota kansan oli kaikessa totteleminen.[274] Kutsumus tähän tärkeään virkaan tapahtui miehuuden ensi vuosina haltijain kautta. Nämät ilmoittautuivat muutamille silminnähtävässä muodossa, toisille unennäöissä kovan päihtymyksen jälkeen. Nuorta miestä, joka oli heidät ottanut vastaan, ne sitten opettivat joko maan päällä yksinäisessä paikassa tai saattamalla hänet Saivoon s.o. Manalaan, kuolleilta noidilta viisautta kuulemaan. Siihen tuli lisäksi se oppi, joka elossa olevilta noidilta oli saatavissa; isä, joka ei itse kyennyt poikaansa opettamaan, lähetti hänet jonkun toisen noidan koulutettavaksi. Viimein vihittiin noita virkaansa seuraavalla tavalla. Useat vanhat noidat tulivat kokoon, joista yksi kokelaan kanssa kävi istumaan kodan oven suulle, niin että heidän jalkansa olivat sisäkkäin. Nuori noita rupesi laulamaan ja lyömään rumpua. Jos nyt haltijat tulivat sinne ja nuori noita yksin huomasi, kuinka ne astuivat heidän jalkainsa yli kotaan, vaan vanha noita ei sitä tuntenut, vaikka muista merkeistä tiesi niin tapahtuvan, silloin kokelas tunnustettiin mestarinoidaksi. Sopivimpana aikana tähän toimitukseen pidettiin Joulu-yötä, jolloin kaikkien henkien luultiin olevan liikkeillä.

Itsekullakin noidalla oli yksi tai useampia haltijoita palveluksessaan, niiden lukumäärästä riippui hänen valtansa ja arvonsa. Ne menivät tavallisesti perinnöksi, mutta voitiin myös saada naimisliiton kautta myötäjäisinä, jopa suorastaan ostamalla. Milloin joku vanhemmista tai sukulaisista kuoli, ennen kuin hänen käskynsä alaiset haltijat olivat jaetut ja siirretyt jälkeen jääneille, saattoivat perilliset ne omistaa itselleen erityisellä uhrilla. Haltijat ilmestyivät useimmiten nuoren lappalais-pojan näköisinä, välistä kuitenkin myös vanhuksen tai naisen haamussa. Paitsi tätä n.k. noitakansaa oli vielä noitaporoja, noitalintuja, noitakaloja tai -käärmeitä ynnä muita apulaisia, joita yhteisellä nimellä sanottiin noidan varjoksi.

Näkyväisenä välikappaleena oli noidalla hänen rumpunsa. Se meni perinnöksi isältä pojalle, jota vastoin tyttären, ja naisen yleensä, oli veitsen, kirveen, kiven tai vyön avulla tiedusteleminen haltijansa tahtoa. Erityistä pukua käytti noita ainoasti uhritilaisuuksissa. Oikeassa käsivarressaan oli hänellä pujotettuna messinkirengas, vyö sidottuna vasemmasta olkapäästä oikean kainalon alatse ja hartioille heitettynä valkoinen liinavaate. Jos naisjumalalle oli uhrattava, noita sitä paitsi pani päähänsä valkean liinalakin.

Noidan virka, johon myös lääkärin toimi kuului, oli luonnollisesti erittäin edullinen ja siitä syystä hyvin haluttu. Mutta toiselta puolen se oli työläs ja vaivaloinen, kun hänen esim. oli tehtävä matka Manalaan sopiakseen kuolleitten sukulaisten kanssa, ett'eivät vaatisi sairasta luokseen. Silloin hän kokosi ympärilleen niin monta miestä ja naista, kuin vaan sai käsiinsä, otti rummun ja alkoi sitä voimainsa takaa pärryttää sekä "joikua" jotain laulun tapaista, johon kaikki läsnäolijat yhtyivät.

Tätä tehden hän kiihtyi kiihtymistään, läksi juoksuun rumpu polvillansa ja suoritti mitä kummallisimpia liikkeitä, kaiken aikaa loitsien ja laulaen, kunnes vihdoin kaatui tiedotonna maahan. Siinä tilassa hän sitten pysyi tunnin ajan, jonka jälkeen toinen noita hänet herätti. Kaikkiin toimituksiinsa noita valmistautui paastoamalla kokonaisen päivän. Noidan virkatoimitusta kesti viidenteenkymmenenteen ikävuoteen, sen jälkeen hän ei erinomaisempaa saanut aikaan; niin pian kuin oli hampaansa kadottanut, ei hän enää mihinkään kelvannut.