Joka on niin suuri tietäjä, että on metsän ja veden, mutta varsinkin kirkon haltijoilta neuvoa kysynyt ja niille uhrannut, hänen on suoranainen velvollisuus siirtää oppinsa toiselle ennen kuolemaansa. Hänen tulee jollekulle ystävälleen kertoa kaikki, mitä tietää, ja sitten jättää aivan, ett'ei omaan eikä toiseen asiaan enää mitään tee, niin saa kuolla oikealla ajalla, eivätkä pahat henget vaivaa kuoleman jälkeen. Vaan jos pitää ne tietonsa, niin yhdeksän vuorokautta on henki ruumiissa, ja kun se lähtee, vievät paholaiset ruumiinkin.[319]
Näistä monitempullisista taioista käynee ainakin se selville, että jokaisella noidalla pitää olla haltijansa, yksi tai useampia, ja että ne ovat joko heti syntyessä saatuja tai vasta myöhemmin nostettuja. Edellisessä tapauksessa ne voivat olla perittyjäkin. Tietäjän kerskaussanoissa esiintyvät usein säkeet:
Mie olen noian nuorin poika, Tietäjän emon tekemä,[320]
taikka
Vanhan arpojan vasikka.[321]
Molemmat lajit, perintöluonto sekä oma hankkima, mainitaan eräässä haltijannosto-runossa:[322]
Nouse nyt luontoni lovesta,[323] Syntyni syvästä maasta, Ison luonto, eukon luonto, Siihen luontoni omani!
Haltijan saattaa omistaa nainen, yhtä hyvin kuin mies, vaikk'ei se yhtä tavallista tainnut olla, seuraa vasta loitsusta päättäen:
Luontoani nostattele, Haltijaani haastattele; Luontoni kiven kovuinen, Karvani rauan karkeainen, Vaikk' olen vaimoinen eläjä, Vaikk' olen vyötty naisten vyöllä, Pantu naisten palkimilla.[324]
Viimeksi huomautettakoon sitä noidaksi vihkimistä, joka tapahtuu keskellä tulisinta koskea. Siinä tilaisuudessa käytetty kaste ei ole muuta kuin mukailtu kristillinen toimitus, mutta se tapa, että vihkijä panee oman lakkinsa vihittävän päähän, lienee pakanallinen. Tästä sitten johtunee noidan nimitys lakkipää, joka on ainoa muisto erityisestä noidanpuvusta Suomessa.