Loveen lankeamista, väittää Ganander,[325] ei suomalaisten tietäjäin ole kuultu harjoittavan. Vaan jos joku sattuu heitä suututtamaan, niin he joutuvat semmoiseen vimmaan, että kiristävät hampaitansa, tukka nousee pystyyn, he hypähtävät ylös ilmaan, päästävät outoja, epäselviä äänteitä, polkevat jalkaa, sanalla sanoen: käyttäytyvät kuin raivohullut. Siitä syystä niitä nimitetäänkin intomiehiksi ja sanotaan, että he "ovat innoissaan, liikkuvat haltijoissaan". Samalla tavalla on Lönnrot[326] kuvannut tätä itsensä kiihoittamista, jota tietäjät harjoittivat sairasta parantaessaan, kun olivat hänen kanssaan kahden kesken sulkeutuneet lämmitettyyn saunaan, tavallisesti yön aikaan. Hän sanoo myös kuulleensa, että etevimmät loitsijat milloin hyvänsä saattoivat siihen tilaan kiihoittautua. Itse puolestaan vakuuttaa, että he ainakin osasivat sitä hyvin matkia.
Aivan tuntematon Suomalaisille ei ole kuitenkaan voinut olla se herpomistila, joka kaikkea ylenmääräistä mielenkiihoitusta seuraa. Siitä on meillä kylliksi esimerkkejä myöhempien uskonnollisten liikkeitten historiassa. Mainittakoon ainoasti yksi tapaus, jossa sitä on käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa, ennustamiseen. Orimattilassa, kuuli J. Pekkala[327] oli 30-40 vuotta sitten eräs akka, Näkö-Liisa nimeltä, joka meni aivan tainnoksiin ja siinä ennusti ihmisten sisällistä tilaa. Joka tahtoi tietää tulevan kohtalonsa, hän tarttui haltioissaan olevan akan käteen ja tämä jonkunmoiseen runomittaan puetuilla sanoilla ilmoitti, mihin paikkaan ihmisen oli joutuminen. Akka oli sitonut vaatteen kasvoilleen, ja ruumiillaan kerrotaan hänen tehneen kamalia väänteitä, jos oli jonkun huonon ihmisen kanssa tekemisissä. Noihin näkyihin oli aina kokoontunut lukuisa joukko yleisöä.
Tiedottomassa tilassa ennustamiseen, niinkuin jo monta kertaa on huomautettu, kuuluu myös unennäkeminen. Jos tietäjällä, kertoo Mehiläinen, on nauskalinnun eli rauniorastaan nahka, ja hän sen sisään panee palasen sairaan vaatetta ja asettaa sen päänsä alle nukkuessaan, niin näkee, mikä tauti on sairaassa, mistä tarttunut ja miten päästettävä.[328] Vielä parempi on, jos sairaan vasemman jalan sukka saadaan tietämättä tietäjän pään alle sovitetuksi.[329] Murmanin mukaan[330] pitää ottaa vielä käyttämätön pata ja siinä keittää vettä leppäpuilla kolmen vuorokauden ajan, niin että lopulta alkaa kovasti unettaa; silloin saa unessa nähdä, mikä hiisi sairasta vaivaa. Kiuruvedellä Remekselän kylässä eli, siitä on toista kymmentä vuotta, Pienenmäen ukko, joka harjoitti keinotekoista unennäkemistä eli oikeammin sanoen ajatuksenlukemista.[331] Hän oli kuuluisa kautta monen pitäjän siitä, että osasi ottaa selkoa kadonneesta tai varastetusta. Kun joku tuli häneltä neuvoa kysymään, niin hän painoi silmänsä umpeen ja ikään kuin vaipui miettimiseen. Hetkisen kuluttua ilmoitti, mistä kateissa oleva esine oli etsittävä. Hän, näet, osasi arvata kysyjän omat ajatukset asiasta ja tehdä niiden avulla johtopäätöksiä, mutta siitä ei aina suinkaan seurannut, että esine olisi todella löytynyt.
Noitarummusta ei ole minkäänlaisia muistoja Suomalaisissa säilynyt, eikä siitä olisikaan voinut säilyä muuten kuin loveen lankeamisen yhteydessä.[332] Tosin on jotenkin todennäköistä, että he sitä aikoinaan ovat käyttäneet, mutta vielä todennäköisempää on, ett'eivät he sitä ole milloinkaan arpomiseen käyttäneet. Sitä vastoin on seulalla arpominen ollut aivan yleistä, ainakin itä-Suomessa ja Wenäjän-Karjalassa. Seulaa on käytetty pääasiallisesti kahdella eri tavalla. Se, josta Lencqvist kertoo, oli samanlainen kuin Wirossa mainittu.[333] Seulan ulkolaitaan lyötiin kiinni keritsimet ja vastapäiselle sisäpuoliselle laidalle asetettiin harja pystyyn ja vielä vihkimäsormus. Sitten joku pisti etusormensa keritsimien perään ja käsivarsi ojennettuna piteli tätä laitosta, sillä aikaa kuin toinen, joka tahtoi tiedustella esim. varasta, luetteli epäluulonsa alaisia henkilöitä. Kun sattui syyllisen nimittämään, niin seula kääntyi itsestänsä ja ilmaisi hänet. Taikka pantiin, paitsi harjaa ja vihkimäsormusta, keritsimetkin sekä lankakerä ja virsikirja seulan sisälle ja kiinnitettiin tavalliset sakset sen ulkolaitaan. Sitten arpoja ja hänen kumppalinsa pistivät etusormensa vastatusten saksien perärenkaan läpi, niin että seula tuli riipuksiin.
Toinen tapa on se, jonka Lönnrot Loitsurunojen esipuheessa on kuvannut.[334] Seula laskettiin alassuin lattialle tai pankolle ja sen pohjalle pantiin neljälle eri haaralle vähäsen suolaa, leipää, hiiltä ja savea, suola ja leipä vastatusten ja samoin hiili ja savi. Otettiin sitten harja, ja jos vaan saatavissa oli, semmoinen, jolla oli kolme kertaa harjattu ruumiin päätä. Sitten pistettiin neula, jonka päässä oli rihmasäije, lujasti kiinni harjan varren päähän, arpoja tarttui neulan säikeesen, asetti harjan keskelle seulan pohjaa ja alkoi lukea arpasanoja. Minnepäin harja hänen lukiessaan liikahti, siitä arvattiin asian laita.
Samaan tapaan sanoo Genetz[335] seulaa Salmin kihlakunnassa käytettävän. Se nostetaan pöydälle ja sen päälle pannaan arvoittajan kaulassa pidettävä risti nauhoinensa, niin että nauha tulee olemaan seulan reunaa myöten. Vastapäätä ristiä pannaan hiili ja viistoon kaksi leipäpalasta, sitten pistetään rihman päässä riippuva neula kolmanteen leipäpalaseen ja luetaan pidellen rihman toisesta päästä, seuraavat arvan sanat:
Sano, arpa, arpaa myöten, Elä miehen mieltä myöten! Sanonet miehen mieltä myöten, Sinua tungetaan tuleen, Kiveen kudotaan, Lakiin manataan, Veteen vellotaan.
Nyt käsketään rihmassa riippuvan leipäpalasen liikkua rististä hiileen; jos niin käy, pyydetään sitä liikkumaan leivästä leipään, ja jos se tämän tekee, "seisomaan kuin seinä". Jos arpa kolmannenkin kerran tottelee, voi olla varma siitä, että on tehnyt oikean kysymyksen ja saanut siihen myöntävän vastauksen. Mutta näin tietysti harvoin tapahtuu, ja tietäjä saa usein kauan ja yhä uudestaan kysytellä arpaa, ennen kuin voi antaa lopullisen lausuntonsa.
Täydellisimmän kuvauksen tämäntapaisesta seulalla arpomisesta on Ad. Neovius saanut Sukkulasta,[336] Sitä ei saa panna toimeen milloin hyvänsä. Maanantai ja Perjantai eli n.k. "kovat päivät" ovat siihen aivan sopimattomat ja Sunnuntai on siksi illan pyhä. Se ei myöskään saa tapahtua alkukuussa. Arpoja menee, kun aika kerran on määrätty, sen kanssa, joka on tullut häneltä neuvoa kysymään, kahden kesken saunaan, jossa arpalekkeet säilytetään. Ensiksi hän panee seulan alassuin saunan penkille ja asettaa sen pohjalle kolmikantaan savea, hiiltä ja hopeasoljen. Tätä solkea, jonka asemesta myös voi käyttää vihkimäsormusta tai hopearahaa, sanotaan merkiksi. Sen jälkeen arpoja kiinnittää säijeperäisen silmäneulan harjan päähän ja kiertää lieve-rihmasäikeen pari, kolme kertaa etusormensa ympäri. Sitten hän istuutuu seulan viereen pitäen käsivarttansa niin, että harjan alaosa riippuu seulan keskipistettä noin tuumaa korkeammalla, ja alkaa lukea sopotella niin hiljaa, ett'ei toinen voi sanoja eroittaa, vihdoin lausuu kuuluvasti: "sano totta, arpaseni!" Kohta rupeaa arpa heilumaan jotakuta arpapalasta: savea, hiiltä tai hopeaa vastaan. Niin tehdään kolmasti peräkkäin, ja jos arpaharja aina menee samaan kohtaan, niin sanoo arpa totta. Tällä tavoin saadaan tietää, jos on sairas parannettava, mistä paha on "vastannut", tullut vastaan: maastako, ilmastako vai toisen ihmisen kateesta. Viimeksi mainitussa kohdassa käytetään ainoasti loitsulukuja pahan karkottamiseksi, muussa tapauksessa on vielä tiedusteltava, mitä on pantava "verhaksi" eli uhriksi sille paikalle, josta tauti oli tarttunut. "Jos sinä tahdot lepän-oksia verhaksesi", lausuu silloin arpoja, "niin mene tuonne" (osoittaen savea); jos tahdot lähteen vettä, niin mene tuonne (hiiltä vasten), ja jos tahdot suoloja, eläväähopeaa tai tinaa verhaksesi, niin mene tuonne (hopeaa vasten). Jos hän sattuu mainitsemaan sopivan uhrin, niin heti rupeaa harja heilumaan; muuten on arvantietäjä neuvoton ja asia täytyy jättää toistaiseksi.
Jos näitä kertomuksia vertaa toisiinsa, niin huomaa helposti, ett'ei kaikki niissä voi olla alkuperäistä. Edellisessä arpomistavassa virsikirja, jälkimmäisessä risti, suola ja leipä sekä arpaesineitten asettaminen nelikantaan ristikkäin heti herättävät epäilyksiä. Vieras vaikutus on aivan silminnähtävä. Wenäläiset Saratovin läänissä, mainitsee Münch,[337] arvoittelevat siten, että asettavat pöydälle hiiltä ja savea sekä leipää ja suolaa, niin että niistä tulee risti ja että savi on hiilen vastassa ja suola vastapäätä leipää. Niiden yläpuolelle ripustavat kerän langasta riippumaan. Wenäläisiltä ovat myös kristityt Tshuvassit ja Mäkitsheremissit tämän arpomiskeinon oppineet. Edellisten kertoo Müller[338] asettavan pöydälle kaksi hiiltä ja kaksi leipäpalasta nelikantaan sekä keskelle kolmannen leipäpalasen, johon pistetään neula ja jota sitten kädellä kohotetaan. Jälkimmäiset, Znamenskijn mukaan,[339] käyttävät pitkää lautaa, jonka toiseen päähän panevat leipää palasen, toiseen hiilen tai multakokkareen. Sen yläpuolelle, keskikohdalle he ripustavat pitkästä rihmasta neulan, jota sitten heiluttavat päästä toiseen, kunnes se sattuu jompaankumpaan arpapalaseen. Sitä harjoittavat ainoasti naiset ja huonommat miehiset noidat.