Ensimmäisinä lähtevät määrätylle paikalle kylän uhripappi ja pari perheen pappia apulaisineen, kuljettaen härkää. He puhdistavat paikan, järjestävät pöydät, ripustavat kattilat, joita ovat tuoneet muassaan, keitin-orsista ja sytyttävät niiden alle tulen. Sillä välin saapuu muukin kylän väki, itsekukin kantaen kontissaan ruoka- ja juomavaroja sekä maljoja, lusikoita y.m. syömätarpeita. Papit aloittavat toimituksen pitkällä rukouksella, jonka pääpappi, seisten lakki päässä, pyhään puuhun päin kääntyneenä, lausuu. Sen jälkeen apulaiset taluttavat härän pääpapin eteen ja toiset papit ojentavat hänelle kauhan, josta hän lehtivastan läpi valelee kylmää vettä pitkin härän selkää, kolmeen kertaan päästä alkaen häntään asti. Jos härkää äkillinen kylmän tunne pudistuttaa, niin pidetään se merkkinä, että uhri on otollinen jumalalle; jos härkä ei värähdäkään, niin ei auta muu, kuta uhrata hanhi tai sorsa hyväksi lisäksi. Härän tappavat apulaiset veitsen iskuilla, joilla tavoittelevat kaulan valtasuonia, että saisivat oikein paljon verta vuotamaan. Ennen vanhaan veri koottiin erityisiin astioihin, joista sitä juotiin lämpimältään; nykyisin vuodatetaan enin osa veriä tulisijoille, vähempi osa lasketaan maljoihin ja kaadetaan niistä kattiloihin lihoille kastikkeeksi. Eroitusta entis- ja nykyajan välillä on siinäkin, ett'ei härkää enää seisaaltaan isketä, ainoasti sarvista köysillä kiinni pitäen, jolloin se helposti pääsi karkaamaan käsistä, vaan sidotaan se jaloistaan ja kaadetaan kyljelleen tulisijan viereen. Teurastuksen aikana pääpappi rukoilee jumalaa suosiollisesti ottamaan vastaan uhrin. Nahka myödään heti paikalla enimmän tarjoavalle, mutta ripustetaan kuitenkin uhrin ajaksi pyhään puuhun ja saadaan vasta toimituksen päätyttyä sieltä ottaa. Kun lihat ovat kypset, niin ne nostetaan pois, ja kattilat täytetään yhteisesti kootuilla ohrasuurimilla, joista keitetään puuroa.

Sillä aikaa papit siunaavat niitä tuomisia, joita yksityisillä perheenisännillä on muassaan. Jokainen isäntä vuorostansa ojentaa leivän ja sen päälle asetetun munakakun pääpapille, joka ne ottaa vasempaan käteensä. Samoin hän tarjoo ensin isommassa maljassa olutta, sitten pienemmässä viinaa. Ne ottaa pääpappi vastaan oikealla kädellään ja antaa oluen sille apulaispapille, joka on hänen oikealla puolellansa, ja viinan sille, joka seisoo hänestä vasemmalla. Pidettyään pitkän rukouksen hän jälleen ottaa oikeaan käteensä ensin oluen, sitten viinan, valaa osan tulisijalle, maistelee vähän itsekin yhdessä apulaistensa kanssa ja antaa loput isännälle juotavaksi. Samoin hän tilittää leivästä palasen, siitä murenen heittää tuleen, pistää vähän omaan sekä apulaistensa suuhun ja jättää sen takaisin isännälle. Tähän toimitukseen kuluu tietysti paljon aikaa, milloin isäntiä on monta koolla.

Kun keitetyt lihat ovat paloitellut ja puuro kiehunut, tuodaan ensimmäinen vadillinen uhripappien pöydälle. He pistävät lusikkansa pystyyn puuron rajalle, kukin omalle puolellensa vatia, ja tarttuvat oikealla kädellänsä vatiin alta päin. Seisaaltaan, pääpapin lukiessa rukousta, kohottavat he sitä verkalleen ilmaan päänsä tasalle ja yhtä juhlallisesti laskevat jälleen pöydälle, sitä tehden kolmasti kolme kertaa. Näin siunattua puuroa nauttivat ensin papit arvojärjestyksessä, sitten isännät esillehuudon mukaan kukin lusikallisen, ennen kuin hajaantuvat omaistensa joukkoon. Jokaisella perhekunnalla on yhteinen astia, jolla isäntä käy noutamassa lihaa ja puuroa. Lihat on paloiteltu runsaasti yhtä moneen osaan, kuin on uhriin osallisia, eikä kotiväkeäkään ole siinä unohdettu. Pappeja ja heidän apulaisiansa varten on varustettuna erityinen pöytä, jonka ääressä myös tör emäntineen istuu. Töriksi valittu on tavallisesti sama henkilö, jolta uhrieläin on ostettu, jos vaan on oman kylän mies. Näille kaikille kannetaan syömistä ja juomista yhteisistä varoista niin runsaasti, että heille jää tähteeksikin.

Syötyä naisväki ja nuoriso poistuvat paikalta, vieden mukanaan niiden osuudet lihoista, joiden syystä tai toisesta on täytynyt jäädä kotiin. Apulaiset kokoovat lihan jäännökset suureen maljaan, jonka asettavat pappien pöydälle. Mitä oluesta ja viinasta on jäljellä, kaadetaan erityiseen tuohipulloon. Kun nämät tähteetkin ovat isäntien kesken jaettu, kootaan kaikki luut, joita on uhripaikalla pienissä läjissä ja poltetaan tulisijalla. Tuleen heittämisen toimittavat uhripapit.

Viimeksi on mainittava omituinen uskonnollinen leikki, johon koko toimitus päättyy. Sitä varten valitaan joukosta rotevin mies ja annetaan hänelle käteen härän häntä, joka on puhdistettu karvoista ja vielä vedessä kiehutettu sitkeäksi. Mies, joka saa nimen "härkä", heiluttaa häntää takapuolellaan, molemmin käsin kiinni pitäen, painaa päänsä rintaa vasten ja alkaa mylviä. Tör, joka istuu pöydän takana, kaataa olutta ja viinaa, jota on erittäin varalla pidetty, maljaan ja käskee häntä juomaan. Mutta kun mies lähenee pöytää ja kumartuu juodakseen, niin muut isännät kokoontuvat ympärille ja koettavat häntä estää, tyrkkien ja päälle tunkeutuen. Hänen ei auta muu kuin temmata häntä oikeaan käteensä ja sillä huiskia joukko hajalleen. Vaan kun uudelleen yrittää lähetä pöytää, niin asettuu se taas hänen tielleen. Tätä peliä jatketaan, kunnes "härän" on onnistunut saada siemaus maljasta, josta sitten toisillekin tarjoilee.

Rukoukset ovat huudahduksen tapaisia luetteloja, joilla ei ole muuta vakinaista muotoa, kuin minkä samat, yhä uudistuvat sanankäänteet ja yhtäläinen, yksin-omaan maallisen elämän piiriin rajoittuva sisällys niille antavat. Edellä kuvatussa uhritilaisuudessa käytetty rukous kuuluu hiukan lyhennettynä: "Oi Oste Inmar, Kyldys-in (taivaan jumalan nimityksiä), lähetä meille kaunis kevät, kesä ja syksy! Seitsemin uhrimaljoin (kylän perheitten luku) yksikielisinä ja yksimielisinä nousemme seisomaan ja istahdamme. Pietarin onneksi ja menestykseksi, Antreaksen onneksi ja menestykseksi j.n.e. me hyvät naapurukset nousemme seisomaan ja istahdamme. Sinä, joka toukoa tihität ja suojelet! Kun keväällä yksissä lähdemme työhön, kyntämään ja kylvämään, niin anna meille virkeyttä ja voimaa! Kun sitten menemme heinää niittämään ja haravoimaan, niin anna taas virkeyttä ja voimaa! Kun syksyllä sirppi kädessä aloitamme leikkuun, kun elot korjaamme riiheen kuivamaan, suo meille onnea ja menestystä! Aseta auma toisensa viereen, varjele ja suojele kauhealta tulipalolta ja pahoilta madoilta! Kun aamulla noustuamme perheinemme riihessä lyhteitä puimme, niin lentäkööt hopeiset jyväset kaikille haaroille! Kun eloja viskaimella vasten tuulta puhdistamme, niin pudotkoot jyväset raskaina maahan! Kun viljaa riihestä aittaan ajamme ja sillä täytämme salvot, niin olkoon siitä ihmisillä iloa, kuin kaakottavilla joutsenilla! Kun ottaa salvosta lusikallisen, niin älköön lusikan sija tuntuko! Kun siitä ottaa kauhalla, maljalla, kontilla, niin älköön kauhan, maljan, kontin sija tuntuko!"

Toisinaan lisätään se toivomus, että puolet korjatuista eloista riittäisivät kotitarpeiksi ja siitäkin jäisi säästöä; että toinen puoli hyvin menisi kaupaksi ja sillä saaduista rahoista taas ainoasti puolet kuluisivat kruunulle suoritettaviin veroihin. Vielä rukoillaan, että karja karttuisi yhtä lukuisaksi kuin on karvoja uhrattavalla härällä; että lapsia lisääntyisi, ja heimo leviäisi joen toisesta päästä toiseen; että sukulaiset ja tuttavat hyvässä sovussa söisivät ja joisivat; että kerjäläiset tulisivat tasan jaetuiksi, ja ne kopekat, jotka heille annettaisiin, sata- ja tuhatkertaisesti takaisin saataisiin. Rukouksen alussa usein muistutetaan jumalalle, mitä hänelle on uhrattu, esim. näin: "kultakarvaisen, hopeakavioisen härän annamme sinulle, tämän härkäsi olemme syöneet yhdessä kaikkein naapureimme kanssa". Lopussa saatetaan tehdä lupaus: "jos karjamme on laitumella hyvin menestynyt, jos emme voi huomata, että se on huonommaksi käynyt, niin kyllä sinullekin jotain uhrattavaa löytyy". Muutamissa tilaisuuksissa, niinkuin heinänteon tai puimisen lopettajaisissa, tulee kiitoskin kysymykseen. Anteeksi pyydetään jumalalta ainoasti sitä, ett'ei enää tiedetä, mitä häneltä lisää anottaisiin, taikka ett'ei ole osattu oikeassa järjestyksessä anomuksia esittää; rukoillen, että hän täyttäisi nekin toivomukset, jotka ovat lausumatta jääneet.

Uhriteuraina käytetään, paitsi nautaeläimiä ja kotilintuja, myös lampaita ja vuohia, vieläpä hevosia. Viimeksi mainittujen lihaa syödään ainoasti uhritilaisuuksissa, eikä aina niissäkään. Eräälle Tsher -nimiselle pahalle hengelle, jonka puoleen käännytään hevostaudeissa, uhrataan tummanvärisiä hevosia. Lihoja ei syödä,[369] vaan ne paloitellaan ja heitetään maahan susien ja koirien saaliiksi. Uhriksi valittu hevonen onkin useimmiten ikäkulu, joskus myös sairas. Hevosen nahkaan, joka kokonaisena kappaleena nyljetään, jätetään pää ja kaviot. Sitten kun on lyöty neljä seivästä maahan, hevosen jalkojen korkeudelle ja etäisyydelle toisistaan, puetaan nahka niiden päälle, niin että selkä tulee kannatetuksi. Pään pitävät pystyssä suitsientapaiset, jotka puun oksaan kiinnitetään. Välistä nahka täytetään risuilla ja ommellaan umpeen, joten hevonen on aivan elävän näköinen.

Ihmis-uhreistakin löytyy moniaita, enemmän tai vähemmän luotettavia kertomuksia. Ensimmäisenä esiintyy muutamassa virallisessa lehdessä v. 1844 kreivinna Fuchs sillä tiedonannolla, että Wotjakkein on tapana uhrata vainajille kylän heikoin vanhus. V. 1861 kirjoittaa nimensä ilmoittamaton, että jumalille uhrattavilla ihmisillä piti olla se hiusten väri, jonka tuno oli määrännyt. Kazanin muinaistieteellisessä kongressissa 1877 otettiin asia keskustelun alaiseksi ja väitettiin m.m., että Wotjakit muinoin olivat sitoneet puihin vieraasen kansaan kuuluvia ihmisiä, joihin sitten kaikki uhriin osalliset olivat ampuneet nuoliansa. Vielä huomauttaa Smirnov,[370] joka myös edellä mainitut tiedot on koonnut, että eräässä jäänsaattamis-juhlassa on säilynyt tapa olla hukuttavinaan joku läsnäolevista nuorista pojista.

Malmyshin Wotjakeilta kuuli Wichmann,[371] että Djangurtshi-nimisen kylän asukkaat joka kolmas vuosi toimittavat ihmis-uhria. Uhripaikankin mainitsivat; se oli syvä kuilu, johon yöllä salaa kokoonnuttiin. Luut muka haudattiin kuilun laitaan. Joku aika takaperin oli pieni tsberemissiläis-poika kadonnut teille tietämättömille kulkiessaan kylän kautta. Muudan täysikasvuinen Tsheremissi vakuutti, että siellä häntäkin oli kerran tavoiteltu kiinni ja uhattu uhrata. Kylän asukkaat kuitenkin selittivät, että se oli leikillä tapahtunut, ja kielsivät muuten kiven kovaan mitään semmoista harjoittaneensa. Samassa piirikunnassa Staryi Multanin kylässä tapahtui viimeisenä suurena nälkävuonna uskonnollinen murha, josta on kestänyt oikeudenkäyntiä tähän päivään asti. Wotjakeilla, niin Wichmannille[372] kerrottiin, on se usko, ett'ei ole lupa yhdessä paikassa pitää asuntoa useampaa kuin neljäkymmentä vuotta, vaan on kylä joko muutettava muuanne taikka annettava ihminen uhriksi. Mainitussa paikassa oli asuttu yli määräajan, kun nälänhätä tuli. Tuno oli määrännyt, minkäväriset hiukset ja parta uhrattavalla piti olla, ja ettei se saanut olla Wotjakki. Sen näköinen venäläinen mies oli sitten saapunut kylään, kun siellä oli ollut paraillaan kestit. Hänet oli juotettu humalaan ja viety kualaan, josta oli yöllä kuultu hätähuutoja. Kun hänen ruumiinsa tien vierestä lumen peitosta löydettiin, oli siltä sydän ja maksa hyvin taitavasti otettu ulos ja pää kerrassaan pois leikattu. Sen johdosta pantiin kylän uhripappi ja hänen apulaisensa kiinni, joista ensin mainittu on kuollut vankeudessa mitään tunnustamatta.