Myös Ukonvakat nimisestä juhlasta tietää Salmelainen,[446] oli Rautalammilla kahden kylän väki heittänyt arpaa, kumpaisen oli sitä toisenkin puolesta viettäminen; vasta myöhemmin, kun olivat keskenänsä riitautuneet, alkoivat kumpikin eriksensä pitää Ukon vakkoja. Määrättynä päivänä kevätkesällä tapettiin Ukolle eli Ukkoselle uhriksi talon paras lammas. Sen keitettyä lihaa ynnä kaikkia talon muitakin varoja pantiin, vähän kutakin lajia, tuohesta tehtyihin vakkasiin, jotka kannettiin Ukonvuorelle. Sinne jätettiin ruuat, niin kuin myös oluet ja viinat, koskematta yöksi. Mitä aamulla oli ruuista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin tyhjensivät juoma-astiat, valettuansa ensin vähäsen vuorelle, ett'ei tulisi kovin poutaista kesää. Tästä juhlasta lausuu Agricola:[447]
Ja quin kevekylvö kylvettin, silloin ukon Malia iootijn. sihen haetin ukon vacka, nin ioopui Pica ette Acka. Sijtte palio Häpie sielle techtin, qniit seke cwltin ette nechtin.
Tästä kaikesta käynee selville, että Porthanin epäilys,[448] mitä yleensä veriuhreihin tulee, on liikanainen. Sitä vastoin on enemmän kuin epäiltävää, käyttivätkö Suomalaiset tuliuhria. Pään ja sorkkien polttamisella Wenehjärven pässiuhreissa tuskin lienee mitään uskonnollista merkitystä. Painavampi todistus on kaakkois-Wirossa Mikkelin päivänä noudatettu tapa heittää uhrattavan kukon höyhenet, jalat sekä sisukset tuleen, vieläpä pirskoittaa siihen vertakin. Mutta Mikkelin päivän kukkouhri tavataan myös Liivinmaalla asuvilla Lättiläisillä[449] ja on luultavasti näiltä naapureilta opittu. Muuten on Wirossa jonkunlainen tuliuhri yhdistetty vierasperäisen Juhannuksen viettoon. Erään kirkonraunion luona Wiljannin maalla oli, Kreutzwaldin mukaan,[450] noin sata vuotta sitten tapana sytyttää Juhannus-kokko ja heittää tuleen uhriantimia. Toisessa paikassa hän kertoo neitosten viskanneen kukkaisseppeleensä valkeaan. Tähän kuuluu myös muudan Georgin tieto Inkerinmaalta.[451] Kymmenen virstan päässä Pietarista Riian tien varrella seisoi suuri lehmus, jonka oksat olivat niin kietoutuneet läheisten puitten oksiin, että muodostivat luonnollisen lehtimajan. Sen alla Inkerikot Juhannus-yönä lauloivat ison tulen ääressä ja polttivat valkean kukon.
Hevos-uhrista Suomessa löytyy vuodelta 1893 yksi Konevitsan saareen liittyvä muisto, joka on säilynyt luostarin perustajan Arsenijn elämäkerrassa.[452] Saaren nimi sen mukaan johtuisi Konjkamen (= hevoskivi) nimisestä isosta kivestä, joka seisoi keskellä metsää liki Svjataja goraa (= pyhää vuorta) ja oli seitsemän kyynärän korkuinen, kolmikulmainen pyramiidi, ei kuitenkaan tasasuhtainen, vaan paikoittain kuhmuinen, paikoittain kuopikas. Tämä taas olisi saanut nimensä pakanallisilta Laatokan rantalaisilta. He, näet, pitivät karjaansa saarella yli kesän ilman paimenta, mutta jättivät sinne joka syksy yhden hevosen kiven luokse uhriksi näkymättömille hengille, joiden luulivat asustavan kiven alla ja karjaa suojelevan. Talven kuluessa hevonen tavallisesti hävisi, vaan he olettivat, että henget olivat sen syöneet. Mahdollisesti kuitenkin on koko tarina päinvastoin nimen johdosta syntynyt. Sitä paitsi ei tässä ole veriuhri kysymyksessä.
Ihmis-uhreista aikaisimmat tiedot sekä Suomessa että Wirossa koskevat ostettujen muukalaisten tai vangittujen vihollisten hengiltä ottamista, jota Wotjakeissa näkyy vielä salassa harjoitettavan. Vasta myöhemmin tulee, samoin kuin Lapissa, puhe omain lasten uhraamisesta.[453] Jälkimmäinen tapa on nähtävästi länsimailta katolis-aikana levinneen taikauskon synnyttämä, mutta edellinenkin voi olla sotaisemmilta naapureilta pakana-ajalla opittu. Suomen suvun alalla on ihmis-uhri verraten harvinainen ilmiö ja etupäässä niillä heimoilla tavattava, jotka ovat enimmän olleet muiden kansojen yhteydessä.
Paitsi veriuhreja toimittivat pakanalliset Suomalaiset myös muita ruoka- ja juomauhreja. Niinkuin muinoin Mordvalaiset ja Permiläiset sekä vielä nykyisin Aasian-puoliset Ugrilaiset, lienevät hekin tarjonneet jumalilleen kallis-arvoisia metsän-eläinten nahkoja, epäilemättä vaatetusta varten, koska ei itse eläimiä tiedetä uhratun. Samoin voimme päättää, että he kokosivat jumalain asuintoihin kultaa ja hopeaa osaksi jumalankuvain koristeeksi, osaksi omistettavaksi aarteeksi.
[452] Ambrosij, Istorija Rossijskoj Ierarhij IV. (Moskva, 1812) s. 626-8.
[453] Suomessa tarinoissa aarteiden etsijöistä, jotka ovat Skandinaviassakin yleisiä. Ensimmäinen maine Karjalassa vuodelta 1584 (kts. s. 178) perustuu huhuun, johon kertojan oma käsitys on voinut osaksi vaikuttaa, samoin kuin hänen puheesensa lasten ristimisestä (kts. s. 124).
Kirjaluettelo.
AATAMI BREM1LÄINEN. Chorographia Scandinavia, Holmiae, 1615.