Pois lähtiessä lauletaan erityinen kiitosvirsi, jossa toivotetaan talonväelle kaikkea hyvää. Näihin olut-uhreihin on myös luettava ennen mainittu[428] Ukko-oluen juominen Hevaan Lenttisissä. Siinä tilaisuudessa laulettu Ukko-virsi alkaa sanoilla: "Pyhä Ukko armollinen, tule meille vierahisin, anna maillesi makua, pelloillesi pehmitystä!" Sitten seuraa runo Sämpsä Pellervoisesta, jota Soikkolassa aivan eri runona lauletaan. "Pyhä Ukko armollinen" ei liene muu kuin "pyhä Petro armollinen", jonka päivänäkin "Ukkopäivää" vietetään.

Viimeksi mainittakoon Wiedemannin tieto[429] Pihkovan läänin kreikanuskoisten Virolaisten eli n.k. Setukasten pässiuhreista, joita kahden kylän liki Wastselinnaa on tapana viettää Annenmäellä 24 päivänä Heinäkuuta vanhaa lukua. Rukoushuoneessa on pappi vihkivedellä priiskoittanut myötätuodut oinaanpäät ja -jalat sekä villat; osan näistä antimista hän pidättää itselleen, kaiken muun jakaa kokoontuneille kerjäläisille. Teurastaessa luetaan seuraava rukous. "Puhdas, pyhä Anne! Hoida ja varjele, sijitä ja synnytä, nuorenna nuoria, vahvista vanhoja! Hoida itse puun- ja pensaantakaista, kiven- ja kannontakaista karjaa! Ole itse lammaspaimenena, paimenemme ovat typerryksissä! Ole itse, pyhä Anne, paimenten ylikaitsija, hoida itse yli suven karjaa metsässä, varjele siellä karja vihoista, kotona kaikesta vahingosta!"

Länsimaiden yhteyteen joutuneista Wirolaisista löytyy ensimmäinen maine Aatami Bremiläisen maantieteellisessä kertomuksessa[430] ja koskee ihmis-uhreja. Louhikäärmeille ja petolinnuille uhratakseen he ostivat ihmisiä ulkomaisilta kauppiailta, ensin tarkasti tutkittuaan, ett'ei niissä ollut vähintäkään ruumiinvikaa. Sotavankien uhraamisesta puhuu Henrik Lättiläinen useammassa paikassa. Yhdessä jo mainitussa[431] tarjottiin jumalille vaihtoehtoisesti ihminen tai härkä. Toisen kerran hän sanoo Wirolaisten uhranneen nautaeläimiä ja muuta karjaa. Elukoita iskiessään he tiedustelivat jumalain suosiota ja pitivät huonona enteenä, jos ne kaatuivat vasemmalle puolelle.[432] Liiviläisten hän mainitsee heittäneen uhratut koirat ja pukit alas linnoituksistaan Saksalaisten eteen.[433]

Gutslaffin kirjassa[434] kerrotaan, että vuodentuloa tiedusteltiin Wõhanda joen lähteellä, upottamalla siihen kolme koria vieretysten. Jos keskimmäiseen koreista sattui suomuksia, niin pidettiin sitä hyvän ilman ja hedelmällisen vuoden merkkinä. Mutta jos made tai rapu ilmestyi koriin, niin oli paha ilma ja hedelmätön vuosi odotettavissa. Siihen piti uhrata härkä ja asettaa korit uudestaan lähteesen. Jos toisellakin kertaa joku suomuton elävä tavattiin, oli toinen härkä teuraaksi pantava. Jos vielä kolmannella kävi samoin, täytyi ihmislapsi uhriksi antaa. Jos eivät sittenkään enteet parantuneet, niin ei auttanut muu kuin alistuminen välttämättömän kohtalon alle. Toisessa paikassa joen läheisyydessä Krastveren tilalla oli kansan tapana joka vuosi Helatorstaina tulla kokoon ja uhrata härkä, jossa tilaisuudessa äärettömästi syötiin, juotiin ja kaikin tavoin iloittiin. Olutta siunatessa luettiin seuraava rukous. " Wooda Piker, härän annamme rukoillen; kaksisarvisen ja nelisorkkaisen, kynnön ja kylvön tähden: olki vaskinen; terä kultainen! Muuanne työnnä mustat pilvet, yli suuren suon, korkean korven, laajan lakean; simaiset ilmat, metiset sateet meille kyntäjille, kylväjille! Pyhä Piken, hoida meidän peltojamme; hyviä olkia alle ja hyviä tähkiä päälle ja hyviä teriä sisään". Rukouksen lausui epäselvällä äänellä ennen mainittu Pitkäisen pappi.

Warsinais-Wirossa, muistelee vielä Kreutzwald[435] tapettiin pukki Tuomaan päiväksi. Olevin päiväksi teurastettiin Olevi lammas; veri uhrattiin kodinhaltijoille, sisukset kannettiin Ukon-kivelle ja lihat söi talonväki itse. Mikkelinä uhrattiin samoin Ukon-kivelle porsas, jonka karvat poltettiin. Kaakkois-Wirossa isäntä, jonka itse piti toimittaa Mikkelin päivän uhri, otti kukon hengiltä ja viskasi sulkaset, jalat sekä suolet tuleen. Sitten keitettiin liha eikä saanut sen kiehuessa siihen koskea sormellakaan. Kun keitos oli kypsi, vietiin siitä osa uhrikivelle; mitä yli jäi, sen söi isäntä yksinään, eikä tohtinut kukaan muu maistellakaan. R. Hollmannin mukaan[436] ainakin pari naapuri-isäntää toimitti tämän uhrin yhdessä, kukin tappaen kukkonsa, jota tehdessä piti katsoa, että veri pirskahti tuleen. Yleensä, hän lisää, oli uhratessa tapana lähestyä uhripaikkaa paljain päin ja polvillaan sekä lausua; "tässä on, ota vastaan ja tyydy siihen, minkä sinulle annan, äläkä ota mitään omin luvin!"

Ensimmäiset tiedot Suomalaistenkin pyhistä menoista koskevat ihmis-uhria. Paavi Gregorius IX:n bullassa vuodelta 1287 valitetaan, että pakanalliset Hämäläiset vangittuja kristityitä kansalaisiaan joko uhrasivat pahoille hengille, revittyään heistä sisukset ulos, taikka, niinkuin jo edellä cm huomautettu,[437] juoksuttivat puun ympäri, kunnes heistä henki oli lähtenyt.

Härkäuhreista vainajain haudalla on säilynyt muisto eräässä kansantarinassa.[438] Se härkä, joka talonisäntää hautaan viedessä oli tuotava papille, kerrotaan näet kuljetetun, arvattavasti ruumiin perässä, kirkkomaan viereen ja köytetyn kiinni sen aitaukseen hautaamisen ajaksi. Ennen on mainittu Härkälähde Nousiaisissa; vasikan, vuohen ja lampaan uhraamisesta Savossa 1600-luvun alkupuolella on myös puhuttu.[439]

Hyvin runsaat ovat tiedot lammasuhreista Suomessa. V. 1670 Kuopiossa pidettyjen rovastinkäräjäin pöytäkirjaan on otettu luettelo kansan uhripidoista; jotka ovat: Olevin lampaat, Kekri lampaat, Katrinan lahjat, Tapanin maljat, Ukon vakat y.m., ja merkitty, että papitkin entis-aikaan olivat ottaneet niihin osaa.[440] Olavin lammas mainitaan vielä Liperissä 1787 ja Laukaalla v. 1788 pidetyissä tarkastuksissa. V. 1748 Liperissä on puhe tavasta pitää ensimmäinen keväällä saatu karitsa villavuonan nimellä keritsemättä syksyyn asti, jolloin se määrättynä päivänä teurastetaan erityistä pyhänviettoa ja juomajuhlaa varten. Joka sen tavan kerran oli omistanut, oli sitoutunut sitä kuolemaansa saakka noudattamaan, vieläpä lasten ja lastenlastenkin oli velvollisuus sitä yhä ylläpitää.[441] Eräässä yliopistollisessa väitöskirjassa vuodelta 1751[442] mainitaan Karjalassa ja osassa Savonmaata olleen yleistä Olavin päivänä teurastaa keväällä valittu villavuona. Sen kaikki sisälmykset olivat maahan kaivettavat. Liha oli kokonaisena, rikkomatta yhtäkään luuta, keitettävä tai paistettava. Ateriaan ei päästetty osalliseksi ketään vierasta tai palvelijaa, ei edes vävyä tai miniää, joll'eivät jo kauan olleet talossa asuneet. Syödessä ei saanut käyttää veistä, vaan ainoasti kynsiä ja hampaita.

Toisessa väitöskirjassa vuodelta 1754[443] sanotaan Olavin päivän jälkeen Kajaaninpuolella vietetyn Vuodenalkajaisia. Niillä ei ollut määräpäivää, joka olisi ollut kaikille yhteinen, vaan kukin noudatti omaa esi-isiltä perittyä tapaansa. Ennen kuin ne oli pidetty, ei ollut lupa antaa pois mitään elukkaa talosta. Juhlaksi teurastettiin lammas, jota paitsi muutakin syömistä ja juomista piti olla runsaasti varalla. Erittäin piti tarkata, ett'eivät mitkään eläimet päässeet lihaan käsiksi, ennen kuin ihmiset sen olivat syöneet loppuun sekä päästä että jaloista. Sen vuoksi ei teurastuksessa sallittu koirien olla läsnä, vaan koottiin tarkoin ja kuopattiin kaikki sisälmykset. Erikseen tästä juhlasta oli vielä Kekri, johon piti olla varustettuna puolen vuoden vanha lammas. Juhlan aattona tai hyvin varhain aamulla se teurastettiin. Keittäjän tuli varoa, ettei vaan luita rikkonut Maistella ei saanut keittoa, ei edes sen suolaakaan, ennen kuin se kokonaisena kannettiin pöydälle. Syödessä ei jätetty mitään tähteitä. Gananderin mukaan[444] ei saunassa imeltyviä maltaita, joista Kekri-olut tehtiin, tohtinut kukaan maistella. Vielä kuului uhriruokiin mämmi, joka iltasella syötiin navetassa maitolämmityksen kanssa ja josta ei mitään saanut tuoda takaisin. Jokaisen vieraan suutakin katsottiin, eikö hän posken sopessa vienyt jotain mukanaan. Jos ei sitä jaksettu aivan loppuun syödä, säilytettiin tähteet navetassa toiseksi kertaa.

Että Kekriä ei ole ainoasti yksityisillä talon uhreilla, vaan yleisemmilläkin vietetty, osoittaa E.N. Setälän muistiinpanema, isonvihan aikuinen tarina Keuruulta.[445] Juhlaa pidettiin vuoroin Ampialassa Itä-Keuruulla, vuoroin Ruoraskylässä Multialla. Syötävä lammas nimitettiin jo vuotta ennen ja sen piti olla muita hyötävämpi. Joskus tapahtui, että se katosi kohta, kun oli valittu, ja tuli vasta Pyhäinpäiväksi takaisin, monin kerroin hyötyneenä. Kun väki kokoontui ruokapöytään uhrieläintä syömään, niin se, joka oli ylimys heidän joukossaan, nousi, ennen kuin aloitti aterian, ja rukoili: "Saltta Kaarania! (= Santta Kaarina?) O, sinä suloinen jääräpää, lihasi antamasta ja makkarasi kantamasta! Nyt me ottakaamme!" Sitten kun syömästä päästiin, nousi taas seisaalleen ja luki: "Tihentisti, rokkaristi, tipusta, tapusta, kauhavartta. Amen".