Kumma kyllä on yleisten uhrein tapa juuri tällä maantieteellisellä alalla meidän päiviimme säilynyt. Pohjoisimmasta Wienan läänistä on K. Karjalaisen tämän kesäinen kertomus,[417] jonka I.K. Inhan paikalla ottamat valokuvat eläväksi silmiemme eteen tuovat. Wenehjärven rukoushuoneelle kuljetetaan joka vuosi Elokuun 15/27 päiväksi, usein pitkien matkojen päästä, joukko pässejä uhriksi. Tavallista on, että pässi, joka on tullut kipeäksi, luvataan rukoushuoneen pyhälle Miikkulalle, jos paranee; niin myös, jos se on eksynyt metsään, jolloin se usein ilmestyy samana päivänä, kuin pitää viemään lähteä, ja kulkee aivan mielellään uhripaikalle. Aamulla aikaisin kellon viidettä käydessä alkaa uhritoimitus. Rukoushuoneen edessä olevaan männikköön, viettävälle rinteelle[418] tehdään tuli, pari miestä kantaa korvolla vettä, eräs puhdistaa muuripataa, joka Oulusta varta vasten siihen tarkoitukseen on rukoushuoneen varoilla ostettu. Uhrientappaja ottaa pässin toisensa jälkeen, taluttaa sen rukoushuoneen kuistille, jonka permannossa on kannellinen reikä, painaa kaulan reijän suulle, tempaa veitsen tupestansa ja, kutsuttuaan toisen miehen avukseen jalkoja pitelemään, syöksee sen vastaan hangoittelevan uhrieläimen kaulan läpi. Siinä loitsii:
On sulettu suuremmatkin, Jalommatkin jaksettuna!
Verien annetaan valua reijän kautta permannon alle. Nahat nyljetään ulkopuolella aituusta ja joutuvat nekin rukoushuoneen hyväksi, josta kuitenkin eläinten omistajat saavat ne lunastaa parillakymmenellä kopekalla. Lihat virutetaan vedessä, pilkotaan palasiksi ja työnnetään pataan; sekaan pannaan suolaa. Päät poltetaan roviossa, samoin sorkat. Niin pian kuin lihat ovat kypset, nostetaan ne suuriin tuohisiin ja kannetaan aitauksen sisään, jossa tuohiset asetetaan maahan vähän matkan päähän toisistaan. Liemeen keitetään puuro ohrasuurimista, jotka kylästä on kerätty; uhrieläinten talit lisätään höysteeksi. Rukoushuoneessa pidetään yhteinen rukous, sitten vasta alkaa uhriateria. Ensiksi syödään lihat, joita on vielä suitsutettu pyhällä savulla; jokaisella, joka on tuonut pässin, on myös leipä muassaan, ja kyläläiset antavat lisää, jos ei riitä. Sillä aikaa valmistuu puurokin ja kannetaan samoin tuohisissa paikalle. Syömisiin ottavat osaa ainoasta miehenpuolet, kaikki lakittomin päin: naisten ja tyttöjen on kyllä lupa vierestä katsoa, mutta ei mihinkään puuttua. Kerran — joku sata vuotta sitten, niin hoetaan — oli eräs Wenehjärven mies antanut kappaleen lihaa tyttärelleen ja samana päivänä kaatoi karhu häneltä kellokkaan ja kolmikesäisen härän. Syötyä kootaan kaikki luut ja maahan varisseet muruset suureen, kannelliseen pärevakkaan, joka sidotaan nuoralla ja kiven avulla upotetaan läheisen, syvän lammin rantaan. Mitään ei saa jäädä koirien tai muiden elukkain korjattavaksi. Jos luvattuja pässejä on paljon, ett'ei kaikkia yhdessä päivässä jakseta lopettaa, teurastetaan ja syödään tähteet seuraavana päivänä. Molemmat päivät kisataan ja yötä pannaan jatkoksi. Läheisessä Wuokkiniemen kylässä muisteltiin myös olleen suuret härkä- ja pässiuhrit Iljan pyhänä.
Olonetskij Sbornikissa [419] eräs A. Sobornov puhuu Aunuksen Karjalaisten pässiuhreista, ikään kuin yleisestä tavasta; ne toimitetaan aina jonkun kirkon luona, jonka katon yli luut syötäessä heitetään. Seikkaperäisempi on Moskhovin kuvaus.[420] Äänisjärven Salonsaarella vietetään Iljan päivää lammas-uhreilla. Elukkain hankkiminen tapahtuu vuorojärjestyksessä; joka sen laimin lyö, hänen karjansa on muka vaarassa joutua susien ja karhujen saaliiksi. Järven rannalla, kirkkotarhan takana tapetaan lampaat, joita papit jumalanpalveluksen pidettyään ovat siunanneet, ja lyödään maahan seipäitä, jotka yläpäästään ovat kaksihaaraisia, niin että niiden päälle sopii asettaa poikkipuut kattilain ripustamista varten. Kun on tulta alle viritetty, ruvetaan keittämään lihoja ja lisätään puuroa. Sitten kutsutaan kaikki läsnäolijat kirkon-aituuksen sisäpuolelle ottamaan osaa ateriaan; kieltäytymistä pidettäisiin suorastaan loukkauksena. Lihakeitos tuodaan suurissa astioissa, joita myöten uhriin osalliset viisin, kuusin jakautuvat syömäkuntiin. Jokaiselle annetaan käteen puulusikka sekä iso viipale leipää. Syödessä istutaan maassa paljain päin. Uukshmäen kylässä Witeleen pitäjässä lähellä Suomen rajaa mainitsee Forsström[421] vielä härkäuhrin. Se toimitetaan pyhän Walassin päivänä hänelle omistetun rukoushuoneen edustalla, jonka vuotuisilla kassarahoilla härkä ostetaan.
Suomen puolella Laatokan Mantsinsaarella vietetyistä jokavuotisista härkäuhreista löytyy monta kertomusta,[422] mutta ei ainoatakaan kuvaa käytettävänä. Niinkuin edellä on mainittu,[423] ne toimitetaan Työmpäisien kalmistolla. Uhrattavat härät tuodaan tavallisesti jostain mannermaan kylästä. Milloin karhu tai susi ahdistaa karjaa, taikka ruttotauti sitä hävittää, tekee omistaja lupauksen pyhälle Iljalle siinä toivossa, että tämä häntä suojelee enemmästä vahingosta, ja määrää, että ensimmäinen karjassa syntynyt härkävasikka on sen varalle syötettävä. Luvattu Iljan härkä elätetään kotona noin kolmen vuoden vanhaksi ja lähetetään keväällä saarelle, jossa mainitun kylän asukkaat sitä ilmaiseksi syöttävät häränpäivään asti. Jos härkiä on useampia tullut luvatuksi, kuin mitä yhdellä kertaa tahdotaan uhrata, niin säästetään ne seuraavaksi vuodeksi ja elätetään yli talven käyttäen talosta taloon. Ensimmäisenä pyhäaamuna Iljan päivän jälkeen kokoontuu kansaa suurin joukoin määrätylle paikalle järven rannalla. Oman saaren asukkaista naiset tulevat jalan, miehet ratsain, manterelaiset tietysti veneissä. Työmpäisien kyläläiset ovat jo ennen muun väen saapumista teurastaneet härän rukoushuoneen edustalla ja valmistaneet uhriaterian hautausmaalle. Kun kaikki ovat käyneet rukoushuoneessa, jakaudutaan pieniin ryhmiin taloja ja perheitä myöten ja istahdetaan maahan syömään lihalla täytettyjen patojen ympärille. Jokaisella on leipää ja suolaa muassaan, taikka saa hän ne kyläläisiltä ilmaiseksi. Syömistä, joka alkaa kello 9 ajoissa aamupuolella, jatketaan niin kauan kuin ruokaa riittää. Jos ei kaikkea saada lopetetuksi, viskataan tähteet Laatokkaan tai viedään rukoushuoneesen yöksi ja syötetään heinänteko-väelle seuraavana päivänä, sillä kotiin ei saa viedä mitään.[424] Nahka myödään huutokaupalla ja sen hinta pannaan rukoushuoneen uhriarkkuun. Aterian jälkeen lähtevät miehet ratsastamaan kilpaa läheiselle kankaalle. Toinen vuotuinen uhri toimitetaan Mantsinsaaren ja mannermaan välisellä Lungulansaarella Heinäkuun keskipaikoilla Pietarin ja Paavalin päivän tienoissa. Siihen tarvittavat pässit ovat samalla tavoin ennakolta luvatut ja 1-2 vuoden vanhaksi elätetyt, ennen kuin ne viedään uhrattavaksi. Kreikan-uskoinen papisto ja suomalainen virkamiehistö ovat koettaneet saada näitä uhrimenoja hävitetyiksi, mutta tähän asti huonolla menestyksellä. Aikaisimmassa kertomuksessa Mantsinsaaren härkäuhreista vuodelta 1858 sanotaan, että koko tapa oli jo hyljätty, vaan tullut uudistetuksi, kun karhu oli sattunut uimaan saareen ja siellä tehnyt tuhojaan. Kesällä 1885 mainitaan uhrin jääneen pitämättä, mutta eläinrutto, joka pian sen jälkeen liikkui paikkakunnalla, herätti vanhan taikauskon eloon. Vielä v. 1892 tiedetään sekä Mantsin- että Lungulansaarella uhratun, kaikista kielloista huolimatta. "Jokaisella on valta omallansa tehdä, mitä hyväksi katsoo; vaikka härän työntäisin metsään korppien syötäväksi, kuka sille mitään voi", on kansan ajatus asiasta. Ja jos sitä on saatukin sakotetuksi elukoiden teurastamisesta pyhäpäivänä, niin ei sillä toimenpiteellä ole ollut muuta vaikutusta, kuin että teurastus on päätetty suorittaa pyhän edellisenä iltana. Varsin merkillinen on Mantsisaarelaisten tarina härkäuhrinsa synnystä. Ennen vanhaan oli muka peura joka vuosi mainittuna päivänä uinut poikki lahden saarelle tapettavaksi. Mutta eräänä vuonna sattuikin sinä aamuna tuulinen sää, eikä peura ennättänyt ajoissa tulla. Silloin iskettiin härkä kansalle syötäväksi. Mutta tuskin se oli tehty, kuu peuran sarvet jo kekottivat lahdella. Peura ui maalle entisen tapansa mukaan, meni rukoushuoneen pihalle ja huomasi tapetun elukan. Kerran vaan haisteli härän veriä, niin syöksyi mereen ja ui takaisin sinne, mistä oli tullut. Tämän jälkeen ei enää koskaan peuraa näkynyt tulevan, vaan sen asemesta piti joka vuosi teurastaa härkä.[425]
Länsi-Inkerissä vatjalaisen Pummolan kylän luona näki W. Forsberg[426] v. 1892 koko joukon luita ja hampaita kahden kiviristin juurella, jotka seisoivat peltosaran päässä kirkasvetisen lähteen läheisyydessä. Niitä nimitettiin Iilia-risteiksi ja arveltiin sodan-aikuisiksi. Iilian-päivänä sanottiin tapettavan pässin ja sinne vietävän luut. Myöskin oli tavallisia kaularistejä ripustettuna näiden kiviristien kaulassa. Vielä mainittiin, että pappi joka kevät kävi paikalla rukoilemassa, arvattavasti kyläläisten seurassa. Kirjamossa Narvusin pitäjässä on keskellä kylää iso petäjä, jonka juurella esivanhempien kerrotaan tappaneen ja syöneen pukin. Sitä sanotaan nytkin pukkipetäjäksi. Kylän asukkaat ovat vanhan tarun mukaan tulleet Suomesta.
Varsinaisilla Inkerikoilla ovat juomauhrit paraiten säilyneet. Narvusin Väikylässä vietettiin vielä kymmenkunta vuotta takaperin Petron päivää. Se oli isäntänä, jonka talossa pidot pidettiin; välistä oli kylän yhteinen, karjanpaimen toimitusmiehenä. Hänen piti pihamaalle laittaa pöydät ja tuoda olkia, mutta pääasiana olivat oluet, joita ei nykyään enää keitetä. Juhlaa kesti neljä päivää. Ensimmäisenä kävi pappi siunaamassa kaiken kylän karjan, toisena aljettiin syödä ja juoda, kolmantena vielä juomista jatkettiin. Neljäntenä päivänä, kun jäännöksetkin oli juotu, mentiin rantaan pesemään olutpuolikoita ja uittamaan toinen toisiaan. Runossa, joka Petrana laulettiin, rukoiltiin pyhältä Petralta, lihalta ja Maarialta maankasvua sekä työntekijöille terveyttä. Soikkolassa vietetään yleisesti lihan päivää olutjuomingeilla. Niitä varten kootaan mallas-aineet joka talosta. Sen, joka on isäntänä, tulee osata panna olutta. Hänellä pitää sitä paitsi olla iso riihi, johon mahtuu monen talon pöydät. Saapuneet vieraat, jokaisella olutkappa kädessä, laulavat pitkän tuliaisvirren, jossa pyytävät isäntää avaamaan ovea ja antamaan juomista. Isännän laskiessa olutta kappoihin, emäntä käskee vieraat ruualle. Pöytään käydessä lauletaan seuraava Iilian virsi.
Iilia pyhä isäntä, Pyhä Petro armollinen, Lasken maahan taivosesta, Laskeu maahan maajalalle, Tule meille vierahisin! Heill' on viinat ja oluet, Heill' on viinat viienlaiset, Oluet yheksänlaiset, Saijat neljänsarvelliset, Kakut kahenkuorelliset, Mesileivät mielelliset. Heill' on kalat kaikenlaiset, Tuotu tetrit lehtikorvat, Saatu sarvipäät jänikset Pyhän Iilian varaksi, Pyhän Petron kunniaksi.
Vielä pyydetään pyhää Iiliaa ja Petroa tulemaan tynnörin luokse, josta kolme putkea puhuu: yksi vihaista viinaa kypäräpäille miehille, toinen punaista olutta "sapana"-päille naisille, kolmas makeata mettä laulajille, kassapäille tyttösille. Sitten jatketaan:
Iilia pyhä isäntä, Pyhä Petro armollinen, Nosta pilvi pikkarainen, Hattarainen harvukkainen, Varistele vihmojasi, Kastele kapustojamme, Liottele liinojamme, Ruttele rukihiamme, Ojentele ohriamme, Kasvattele kaurojamme! Ei nouse not'ossa ohra, Ei kasva kas'essa kaura, Kaikki poltat pojillasi, Vaivoat värillä säiliä Tulta tuis'at taivahasta, Kipunoja pilvilöistä.[427]