Surkeata on, sanoo Högström,[402] nähdä Lappalainen menossa uhraamaan. Kun hän tulee niin lähelle, että näkee sen paikan, jossa luulee jumalan asuvan, niin hän ottaa lakin päästään ja kumartelee kumartelemistaan. Vielä likempänä hän alkaa ryömiä nelin kontin, kunnes pääsee kiven luokse, jonne jättää uhriantimensa.

Heikki Meriläiselle[403] muisteli vanha Lappalainen Ruotsin puolella, että uhrintoimituksen aikana kaikkien perheen jäsenten tuli saapua uhripaikalle puhtaaksi pestyinä ja maaten kasvoillaan pyytää seidalta sitä onnea, jonka edestä uhrattiin. Perheen vanhin vei paljain päin uhrattavan elukan paikalle ja rukoili: "tässä on paras kaluni, tämän annan jumalalle; jumala antakoon parempia minulle". Sitten kumartui kolmasti niin syvään, että kasvot tapasivat maahan.

Tavallisin uhrieläin Lappalaisilla oli poro, mutta jos oli tärkeämpi asia kysymyksessä, niin piti heidän hankkia semmoisiakin eläimiä, joita ei heillä itsellään ollut, ostamalla maata viljeleviltä naapureiltaan mistä hinnasta hyvänsä. Graan[404] niitä luettelee: härän, oinaan, pukin, sian; Högström:[405] pukin, vuohen, lampaan, kissan ja kukon. Ruotsin Lappalaisten kertoo E.H. Rosenvinge[406] lopulla viime vuosisataa, kun he Norjan puolelta palasivat tuntureille porolaumoineen, ostelleen kylissä kaikenlaisia kotieläimiä, joilla vaan oli musta karva, käyttääkseen niitä uhreissaan. Eräskin Lappalainen oli tullut norjalaisen talonpojan luo ja tahtonut ostaa hänen mustan lehmänsä. Kun ei Norjalainen olisi hennonut siitä luopua, Lappalainen koroitti hintaa, siksi kun sai sen. Hän vei sen sitte tunturirotkoon, kytki sen siihen kiinni ja jätti nälkään kuolemaan. Sattumalta kulki myöjä pian sen jälkeen samaa tietä, kuuli nälkäisen lehmän mölinän ja löysi ihmeekseen oman elukkansa. Hän vei sen kotiinsa ja möi seuraavana vuonna uudestaan samalle Lappalaiselle, noutaen sen jälleen pois samasta rotkosta. Tätä kauppaa olisi epäilemättä vielä jatkunut, mutta Lappalaisen kuolema teki siitä lopun.

Kildal mainitsee[407] Norjan Lappalaisista, että he uhrasivat kukon elävältä sulkemalla rotkoon. Kissan raato oli heidän annettava Tuonen akalle. Samoin oli kuollut hevonen kaivettava maahan pahalle hengelle, Rutulle, uhriksi, että hän heitettyään sairaan rauhaan sillä ajaisi takaisin omaan valtakuntaansa. Sitä varten jätettiin myös reki paikalle. Näröläisestä käsikirjoituksesta on Friis saanut sen tiedon,[408] että vainajille uhrattiin, paitsi ajoporoja, myös hevosia, joilla heidän luultiin maan alla ajelevan.

Muualta hankittujen eläinten uhraaminen on epäilemättä myöhäinen ilmiö. Siihen viitannee myös eläimen jättäminen elävältä uhripaikalle kytkettynä, joka muistuttaa katolisella ajalla Skandinaviassa ja Suomessakin harjoitettua julmaa tapaa muurata joku elävä sielu rakennuksenalaisiin kirkkoihin y.m. Mitä erittäin hevosuhriin tulee, niin sen liittyminen pahan hengen palvelukseen selvästi osoittaa skandinavilaista alkuperää. Paitsi sitä on huomattava, että se, samoin kuin joskus toimitettu koirauhri,[409] ei ole varsinainen veriuhri, johon jumalain ja ihmisten yhteisateria oleellisesti kuuluu.

Suomen Lappalaisten kertoo Tuderus[410] ennen vanhaan uhranneen lapsiakin eräälle epäjumalankuvalle Kemijärvellä. Mainittu Ruotsin Lappalainen vakuutti Meriläiselle[411] kuulleensa, että Norjan Lapissa pyhitetään kolmipäistä tunturia; keskimmäiselle päälaelle on kolmiöinen esikoinen Juhannus-yönä täytynyt uhrata pariskunnan, jolla semmoinen juuri silloin on sattunut olemaan. Niin on muka Jumala itse säätänyt; pariskunta, joka sen on saanut tehdä, on ollut onnellinen, ja äiti on ollut niinkuin Jumalan Pojan äiti.

Wenäjän Lappalaisten uhrimenoista antaa Genetz[412] seuraavat tiedot. Kun noita on määrännyt uhrin, kokoontuu kylänväki, teurastavat poron, keittävät kaiken lihan kerrassaan ja rukoilevat jumaliaan, kääntyen itää kohti, koska sieltä aurinko nousee. Uhria ei saa toimittaa muulloin kuin aamulla, noin kello 9:ään saakka. Kaikilla osanottajilla pitää olla puhtaat uudet turkit päällä, ja jos vähänkin lientä tai lihaa tipahtaa vaatteille, niin se paikka on irti leikattava ja tuleen heitettävä.[413] Lihasta syödään, mikä jaksetaan; mikä jää, jätetään uhripaikalle. Syödessä pidetään lakki päässä. Mitenkä poronnahka sarvineen vedetään puuhevon päälle ja sisustetaan, on jo ennen kerrottu;[414] se on nähtävästi vanhimpia uhrinmuotoja. Lihojen ja sisälmyksien pois ottaminen ei tapahdu pelkästä syömisen halusta, näiden helposti mätänevien osien erottamisella on toinenkin tarkoitus: saada aikaan pysyväisempi muisto ja muistutus jumalille toimitetusta uhrista.

Sitä vastoin on aivan selittämätön L. Laestadiusen kertomus[415] nyljetystä porosta, joka pakkasessa jäykistytettynä asetettiin pyhälle vuorelle kylän yhteiseksi epäjumalaksi ja jolle sitten vuorostaan uhrattiin. Se tapa, että uhraajat syövät lihat jumalien puolesta, on kaikille suomensukuisille kansoille yhteinen ja epäilemättä alkuperäinen. Kokonaisuhri, varsinkin syötävistä eläimistä, useimmiten osoitakse myöhäsyntyiseksi. Eikä tässä voi olla puhe kokonais-uhrista, koska nahka eläimestä eroitettiin, eikä mistään uudenaikaisesta menosta, sillä nylkeminen piti toimittaa ilman rauta-aseita. Että uhrattua poroa olisi jumalana pidetty, lienee ainakin erehdys.

* * * * *

Yhteissuomalaistenkaan uhrimenoista ei meiltä puutu tietoja. Ennen mainitun arkkipiispan Makarijn kirjeessä vuodelta 1534[416] valitetaan vielä sitä, että Novgorodin vallan alaiset suomalaiset kansat Liivinmaan rajoilta alkaen, Narvajoelta Nevajoelle, Nevajoelta Rajajoelle, kautta Karjalan tuolle puolen Laatokkaa, Pielisjärvelle ja Kajaanin tienoille aina Lapinmaahan saakka, kaikkialla toimittavat veriuhreja, teurastavat härkiä, lampaita ynnä muita nelijalkaisia sekä lintuja. Muutamain sanotaan salaa tappavan lapsiansakin.