Sillä välin on lihakin kypsynyt, se ladotaan nyt suurille puuvadeille ja leikataan uhriveitsillä niin moneksi palaksi, kuin on ihmisiä läsnä uhrissa. Prjavt saa ensimmäisen palan, sitten muut miehet. Samoin kannetaan lihalientä kansalle ijän mukaan. Pyhään pauhun jälleen kätkeytyneelle vozatellekin annetaan kauhallinen, josta tämä ottaa suunsa täyden lihalientä ja purskahuttaa sitä kansan päälle. Kun vielä leivät, munakakut ja piirakat ovat jaetut, istahtavat kaikki maahan aterioimaan. Tytöt yksin jäävät seisomaan paikalleen. Mutta hekin jo tulevat kärsimättömiksi, kun eivät vielä ole saaneet yhtään mitään suuhunsa ja rupeavat huutamaan: "prjavt vanhin, me tahdomme syödä ja juoda". Heitä nyt päästetään pitoihin osallisiksi, vaan eipä aikaakaan, niin taas käsketään nousemaan. Heidän tulee laulaa erityinen uhrilaulu, jota tehdessä rakkopillinsoittajat heitä säestävät. Siten heitä vuorotellen kestitetään ja laulatetaan, kunnes kaikki on saatu syödyksi, paitsi vähäinen määrä lihaa, olutta ja munakakkuja, jotka viedään tuomisiksi kotiin. Uhrielukoista jääneet sarvet, luut, kaviot y.m. poltetaan tulisijalla.[389]

Nykyiset Mordvalaiset, lisää Melnikov[390] eivät enää uhraa hevosia. Ainoasti kalastus-uhreissa hevonen teurastetaan, mutta sitä ei keitetä eikä nautita, vaan viskataan veteen. Jo Strahlenberg[391] mainitsee Mordvalaisten lakanneen syömästä hevosenlihaa ja ripustamasta hevosennahkoja puihin. Missä arvossa hevos-uhria entiseen aikaan on pidetty, osoittaa Barbaron kuvaus 1400-luvulta, joka merkillisyytensä vuoksi tähän painettakoon kokonaisuudessaan. "Mokshalaisten on tapana", hän sanoo kuulleensa,[392] "määrättynä aikana vuodessa ottaa hevonen, jonka he asettavat keskellensä, ja sitoa kaikki sen neljä jalkaa kiinni yhtä moneen paaluun, samoin kuin pään yhteen maahan pystytettyyn patsaasen. Sen jälkeen joku joukosta astuu esille jousi kädessä, asettuu sopivan välimatkan päähän ja ammuskelee sydäntä kohti, kunnes saa elukan hengiltä. Sitten hän nylkee nahan ja tekee siitä säkin. Liha, jonka hän jakelee erityisillä juhlamenoilla, syödään. Sitten täytetään nahka kokonaan oljilla ja ommellaan kiinni, niin että se näyttää eheältä, ja jokaisen jalan läpi työnnetään suora seiväs, niin että se voi seisoa pystyssä ikään kuin elävä. Viimein lähdetään suuren puun luokse, jonka oksat leikataan tasapäisiksi. Päälle rakennetaan katos, jolle hevonen asetetaan seisomaan, ja niin sitä palvellaan. Uhriksi tuodaan soopelin, näädän, oravan ja ketun nahkoja, jotka ripustetaan puuhun; sen tapaiset puut ovatkin aivan täynnä turkiksia". Tämän kuvauksen luotettavaisuuden — paitsi mitä uhrieläimen palvelemiseen tulee — todistaa se tapa, jolla Siperian pakanalliset Tatarit vielä nykypäivinä uhraavat hevosia. Uhrilava rakennetaan, W. Radloffin kertomuksen mukaan,[393] siten, että neljä viiden kyynärän pituista paalua lyödään maahan ja yhdistetään yläpäästään poikkipuilla, joiden päälle levitetään risuja. Sitten talutetaan uhrattava hevonen paikalle ja sidotaan jokaiseen jalkaan kiinni luja köysi. Tukeva seiväs asetetaan pitkin hevosen selkää ja köydet kierretään seipään ympäri, niin että toisten painaessa alas seivästä, toisten tempoessa köysiä, hevosen etujalat taipuvat eteenpäin ja takajalat taaksepäin yhä lähemmäksi puuta. Kun hevonen on näin kuolijaaksi kidutettu, nyljetään nahka, jättämällä siihen pääkallon ja jalat polviin saakka. Sitten otetaan pitkä riuku, jonka päähän nahka pujotetaan ja asetetaan nojaamaan lavaa vasten, niin että uhrieläin jää riipuksiin lavan yläpuolelle, itää kohti käännettynä. Toisin paikoin laitetaan hevosen nahka lyhyemmän riuvun avulla lavalle istuvaan asentoon.

Hevos-uhrin sanoo Novitskij[394] Ostjakkein oppineen Tatareilta, samoin kuin hevoslihan syömisen. Niin lienee myös laita itä-Wenäjälllä asuvien heimolaistemme. Tsheremisseillä hevosen pyhittäminen korkeimmalle hyvälle jumalalle[395] sekä hävittäminen tulessa asettavat hevos-uhrin läheisimpään yhteyteen polttouhrin kanssa. Wotjakeissa taas hevosnahan sisustaminen mainitulla tavalla likeisesti liittyy pahojen henkien palvelukseen. Vielä on muistettava, ett'eivät Wotjakit jokapäiväisissä oloissaan syö hevoslihaa, koska eivät pidä erityisiä syöttiläitä, vaan ainoasti työjuhtia.[396]

Hevos-uhrin ja hevoslihan hylkääminen Mordvalaisissa on tietysti tapahtunut kristin-uskon vaatimuksesta. Sen sijaan on heidän uhrieläintensä joukkoon luettava sika,[397] jota muhamedin-uskonnon vaikutuksen alaisina kauemmin eläneet ja osaksi yhä vielä elävät Tshuvassit, Tsheremissit ja Wotjakit suorastaan inhoavat muka saastaisena eläimenä.

Mordvalaisten ihmis-uhreista on selvä jälki säilynyt muutamassa uhritoimituksessa, jonka H. Paasonen on kuvannut.[398] Leskinainen asetetaan pitkällensä kahden lähelle toisiansa kaadetun puun yli ja sidotaan niihin kiinni käsistä ja jaloista, jonka jälkeen uhrintoimittajat ovat leikkaavinaan hänen kurkkunsa poikki. Sitten hänet nostetaan rattaille ja kuljetetaan uhripaikalta takaisin kylään, jolla aikaa hänen täytyy tekeytyä kuolleeksi. Samoin ei hänen ole lupa näyttäytyä uhripaikalla, niin kauan kuin toiset ravitsevat itseään sen eläimen lihalla, joka todellakin teurastetaan tuon edellä käyvän tyhjän uhritoimituksen jälkeen.

Mordvalaisten uhrirukoukset ovat yleensä aivan lyhyitä, niinkuin esim. Ahlqvistin kieliopissansa julkaisema.[399] "Oi suuri jumala, elättäjäiseni! Ylijumala elättäjäiseni! Mitä me anomme, sitä anna: ylhäältä sadetta, alhaalta vesilähteitä, pellolle kasvua, kotona kaikille terveyttä, karjakartanolle sikiöitä; varjele meitä varkailta, tulipalolta ja velhoilta!" Pitempiä votjakkilaisten ja tsberemissiläisten rukousten tapaisia löytyy ainoasti yksi muistiinpano Kazanin lähetysseuran toimittamassa kansanrunouskokoelmassa,[400] sekin Tshuvassein ja Tatarein lähimmästä naapuristosta, joiden vaikutus mainittujen kansojen rukouksissa on hyvin tuntuva.

* * * * *

Lappalaisten uhrimenoista sopii jo arvaamalla päättää, että ne ovat jotenkin yksinkertaisia. Kuitenkin on niissä yhtä ja toista, joka Ostjakkeihin verraten osoittaa kehitystä.

Täydellisin kuvaus Skandinavian Lappalaisten uhreista löytyy Jessenin kertomuksessa.[401] Uhriin osalliset olivat joko pelkästään miehiä, niinkuin useimmissa tapauksissa oli laita, taikka yksinomaan naisia, esim. Sarakalle uhrattaessa. Ainoasti uudempien, kristin-uskosta lainattujen jumaluusolentojen palvelemiseen ottivat molemmat sukupuolet osaa. Samoin vaihteli uhrieläimen sukupuoli. Ukkosen jumalalle ei ollut lupa naarasta uhrata, eikä Sarakalle muuta koiras-eläintä, paitsi kukkoa. Silläkin pidettiin väliä, mitä väriä uhrielukat olivat. Auringolle ja kuulle esim. ei saanut uhrata mustia. Yleensä piti uhriksi valittavan elukan olla ilman mitään vikaa. Menot olivat seuraavat. Kun on tultu uhripaikalle, noita kohta pistää veitsen uhrin sydämeen, niin että se kaatuu maahan. Sitten se kiireesti nyljetään, sisukset otetaan ulos ja elukka paloitellaan jäsenliitoksia myöten; lihat viskataan kattilaan kiehumaan. Puolen tunnin päästä otetaan se, mikä on tuleva jumalien osalle, ja pannaan erikseen. Toisinaan noita heti teurastuksen jälkeen eroittaa turvan, silmät, korvat, sydämen, keuhkot, siittimet ynnä palasia muusta lihasta. Kun liha on kypsi, niin noita ynnä kaikki muu kansa lankeavat polvilleen ja rukoilevat jumalaa auttamaan heitä siinä asiassa, jonka tähden uhrataan. Sitten noita ottaa itselleen palan lihaa, lausuen: "tämä on sen tai sen jumalan liha"; samoin muutkin tekevät. Kun lihat ja ytimet luista on syöty, jota tehdessä on lupa luita ainoasti pitkin päin halkoa, ottaa noita ja hänen jälkeensä muu väki siemauksen lientä ja sanoo: "tämä on sen tai sen jumalan malja". Toistenkin jumalien malja, joille ei sillä kertaa uhria toimiteta, juodaan viinassa tai vedessä. Aterian jälkeen kaikki taas lankeavat polvilleen ja rukoilevat vielä kerran, että jumala ottaisi uhrin armollisesti vastaan. Uhrielukkaa ei syödä kokonaan paikalla, vaan viedään takapuoli, jota ei katsota uhriksi kelpaavan, kotitarpeisin käytettäväksi. Kaikki luut noita kokoaa ja panee ennen erikseen asetettuin uhripalain kanssa tuohivakkaseen. Luut ladotaan luonnolliseen järjestykseensä, verta valetaan päälle ja uhrivakka kaivetaan maahan. Tuo luiden järjestäminen oli sitä varten tarpeellinen, kun elukka sitten jumalan luona oli saava lihansa eheäksi ja henkensä lisäksi. Viimein pystytettiin paikalle puinen epäjumalan kuva, joka voideltiin uhrieläimen verellä.

Lappalaiset olivat aivan uskomattoman ahkerat uhraamaan. Moniin ja suuriin uhreihinsa kuluttivat he suurimman osan omaisuuttaan, niin että moni sen kautta joutui keppikerjäläiseksi. Yhden ihmisen terveyden pelastamiseksi annettiin alttiiksi 3-10 poroa, yhdellä paikkakunnalla saattoi teurasten luku viikon kuluessa nousta 60:een. Jokainen uhri oli merkittävä korkeaan petäjään tai erityiseen pilkkaan, josta jokainen voi nähdä, kuinka monta uhrausta oli eläissään toimittanut.