Jos saisimme uskoa skandinavilaisten tarinain kertomuksia, olisi ainakin yhdessä paikassa meillä Suomalaisilla ollut yhtä komea jumalanhuone kuin Wendeillä ja Svealaisilla. Bjarmein maalla, niin luemme Herraudin ja Bosen tarinasta,[14] metsän sisässä kohosi suuri temppeli, jossa Jómalan[15] kuva seisoi alttarilla, kaulassaan kallis-arvoinen rengas, päässään jalokivillä koristettu kultainen kruunu. Jómalan polvilla nähtiin kullalla täytetty hopeamalja, niin suuri että neljälle miehelle olisi ollut kyllin työtä, jos sen kokoinen juoma-astia olisi pitänyt tyhjentää. Pappina temppelissä oli bjarmilais-kuninkaan oma äiti Kolfrosta, joka jokaiseksi ateriakseen söi kokonaisen hiehon ja jonka suojana oli yksi orja sekä kaksi noiduttua elävää, härkä ja korppikotka. Ne tappoivat kohta kaikki, jotka uskalsivat tulla liki. Temppelissä oli salakäytävä ja sen päässä salaovi, jonka takana Kolfrostan viranperilliseksi määrätty nainen pidettiin tallella.
Vielä mahtavampi on kertomus temppelistä Sturuaug. Starfsamen tarinassa.[16] Se seisoi Wiena-joen länsirannalla, niin huoliteltuna kullalla sekä kalleilla kivillä, että koko seutu ylt'-ympäri välkkyi siitä. Kynnyksen sisäpuolella oli myrkyllä täytetty hauta. Sisässä oli Thorin[17] kuva, hopeitettu pöytä edessään, jolla seisoi kuuluisa, kullalta paistava puhvelinsarvi, sekin täynnä myrkkyä. Kymmenittäin noita-akkoja oli temppelin vartijoina ja temppelin hoitajatar oli jättiläisen kokoinen.
Valitettavasti ovat nämät kuvaukset otetut yksistään myöhemmistä tarinoista, jotka olivat enemmän romaaneja kuin tosikertomuksia. Useammat seikat kohta osoittavat vähempää luotettavaisuutta. Semmoisia ovat nuo noitaelävät, naisten ilmautuminen temppelin pappeina ja palvelijoina, vaikka naisten lähestyminenkin suomensukuisten kansojen yleisen käsityksen mukaan jo saastuttaa pyhän paikan.
Vielä varmemmaksi käy asia, kun vertaamme nämät mielikuvituksen luomat korut niihin kertomuksiin todellisesti tapahtuneista skandinavilais-retkistä, jotka ovat meille säilyneet.
Erittäin valaiseva on kertomus Thore Hundin ja Karlin matkasta, jotka v. 1026 Olavi Pyhän käskystä menivät Bjarmein maalle kaupalle, vaan samalla kävivät pyhässä paikassa ryöstämässä. Päästyään likelle oli heidän ensin kulkeminen suuren metsän läpi, jonka jälkeen tulivat tarhalle eli aitaukselle. Siinä oli lukittu portti, mutta he kiipesivät aitauksen yli ja avasivat portin seuralaisilleen. Sisässä oli kumpu, johon oli mullattuna kultaa ja hopeaa. Myös seisoi siinä suuri Jómalan kuva, polvillaan rahoilla täytetty hopeamalja, kaulassaan paksu rengas. Itse kuva oli nähtävästi puusta, koska Karli vahingossa hakkasi siltä kirveellänsä pään poikki. Vielä mainitaan, että tarhaa vartijoitsi kuusi miestä, joista aina kaksi vuorostansa valvoi osansa yötä. Vaan sattui niin onnellisesti ryöstäjille, että edelliset vartijat mitään vaaraa aavistamatta jo olivat levolle lähteneet, ennen kuin toiset tulivat: sijaan.
Negativisena todisteena tähän on se, että Wenäläiset, jotka samoilla ajoilla jo olivat tutut Zavolotshilaisten Tshudien kanssa ja myöhemmin valloittivat heidän maansa, eivät puhu sanaakaan tuommoisesta komeasta temppelistä, jota eivät suinkaan olisi voineet olla huomaamatta, jos olisi ollut olemassa. He eivät tosin myöskään puhu tshudilaisesta pyhistöstä viimeksi mainitussa yksinkertaisemmassa muodossa; mutta siihen on varmaan syynä, etteivät he siinä nähneet mitään outoa, koska juuri samanlaisia, jos kohta kenties pienempiä, olivat epäilemättä tavanneet useassa paikassa eteläisemmillä suomensukuisilla kansoilla. Ei ole Wienan suulla löydetty mitään raunioita mistään temppelistä; ainoasti jylhä kuusikko, jota ympärillä asuvat Wenäläiset jonkunmoisella kammolla katselevat, kasvaa vieläkin yhdessä saaressa, kenties entisen pyhän paikan asemella.[18]
Paras todistus Thore Hundin kertomuksen todellisuudesta on kumminkin siinä, että juuri samanlaisia pyhiä paikkoja on tavattu useimmilla suomensukuisilla kansoilla. Lähinnä asiaan kuuluvat ovat tietysti ne tiedot, jotka on saatu vieläkin samalla Permiläis-nimellä mainituista kansoista. Niistä ovat kuitenkin kaksi, Syrjänit ja Permjakit, jo kauan olleet kristityitä ja aikoja sitten hävittäneet entisen uskontonsa ulkonaiset muistomerkit. Mutta kolmannessa Permiläis-kansassa, Wotjakeissa on vielä melkoinen joukko ristimättömiä ja niilläkin, jotka kreikan-uskoisiksi virallisesti luetaan, on vanha pakanuus yhä sangen suuressa voimassa.
G. Fr. Müller,[19] joka v. 1733 matkusti heidän maansa läpi, sanoo Wotjakkein pyhäin paikkain olleen usein likellä maantietäkin, koska ei niillä paikoin vielä ollut häiritsemistä pelättävänä Wenäläisten puolelta. Ne olivat aituuksella ympäröittyjä lehtoja, keskellä puinen katos muutamien patsaitten päällä, ja sen alla pöytä sekä penkkejä. Tammessa tai koivussa, joita pidettiin muita puunlajeja pyhempinä, riippuivat uhrieläinten nahat. Tämmöisiä lehtoja oli jokaisella talolla yksi tai useampia; paitsi niitä löytyi myös koko kyläkunnalle yhteisiä, joihin kerta vuoteensa kokoonnuttiin yleiseen jumalanpalvelukseen.
Hiukkaa myöhempi Pallas[20] on kertomuksessaan lyhyempi. Hän mainitsee kuitenkin aituuksen pyhissä puistoissa, joita huolellisesti varjeltiin, ja sanoo niissä paraasta päästä kasvavan kuusia ja niiden aseman tavallisesti olevan mäellä. Yhteen puuhun hän sanoo ripustetun uhrieläinten luut: härän ja lampaan pääkallot sekä hevosen koko luurangon, jota vastoin nahat vietiin kotiin käytettäväksi tai myötäväksi, Georgi[21] panee näille kuusikoille nimen lud.
Meidän aikuiset tutkijat osaksi vahvistavat, osaksi täydentävät näitä vanhoja tietoja. Aminoffin mukaan[22] joka kylällä on erityinen ludinsa eli uhrilehtonsa; mutta näiden ohessa on kuuluisampia, joissa koko piirikunnan tai vielä avaramman alueen väestö käy uhraamassa. Kuuluisin Kazanin läänissä on Nyrjan kylän uhrilehto. Se sijaitsee mäen vietteellä kauniissa paikassa. Keskellä seisoo ikivanha tammi, jonka ympärillä on aukea paikka; sen reunuksena taas tammia. Koko lehto on suojattu hyvin hoidetulla aituuksella, jonka porttia ei saa avata muulloin kuin joka kolmas vuosi pidettävää juhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kun siihen on eri rukouksella ja uhrilla pyydetty lupa jumalilta. Sinne keräytyy Wotjakkeja koko Kazanin alueesta, vieläpä läheisestä Wjatkankin läänistä. Ostrovsklj[23] joka muutama vuosi aikaisemmin kävi siellä katsomassa, mainitsee aitauksia olleen kaksi. Toisessa teurastettiin uhrattavaksi tuodut eläimet.