Buchin näkemässä ludissa[24] oli jättiläistapainen, pystysuora honka keskellä, jonka alemmat oksat olivat karsitut, että paremmin voi päästä luokse. Muuten oli kaikki hakkaaminen lehdossa ankarasti kielletty; rikkojalle luultiin rangaistuksen taudin muodossa olevan välttämättömän. Aidassa oli ollut kolme porttia. Alttarina oli iso puupöytä, jolle uhrit asetettiin. Vielä oli hän kuullut seuraavan hauskan kertomuksen tavasta, jolla uuden ludin paikka, jos semmoista tarvittiin, tuli valituksi. Silloin noita, tuno, nousi varsan selkään, jolla ei kukaan vielä ollut ratsastanut, ja ajoi ilman jalustimitta, ilman suitsitta metsään päin. Mihin varsa viimein seisahtui, siihen tehtiin uhrilehto. Tavallisesti piti kuitenkin noita huolta siitä, ett'ei se tullut kovin kauas kylästä.
Lud-nimitystä kuuli myös Wichmann[25] käytettävän, mutta ainoasti niistä puistikoista, jotka olivat samannimiselle pahalle hengelle pyhitetyt. Lud-henkeä ruvetaan palvelemaan siinä tarkoituksessa, että päästäisiin vapaaksi jostakin kovasta taudista. Joka kerran on itselleen ludin laittanut, hän on lupautunut siinä toimittamaan uhreja kaiken ikänsä. Myös hänen jälkeisensä ovat ludin palvelukseen sidotat. Kaikilla Wotjakeilla ei siis ole ludia, vaan yksistään niillä, jotka sen ovat perinnöksi saaneet. Se voi kuulua yhdelle perheelle, koko suvulle, kylälle tai monelle kylälle yhteisestikin. Yhden kylän läheisyydessä voi olla useampia ludeja, jos kylässä on useampia ludia palvelevia perheitä eri sukuperää. Tietysti on myös kyliä, joilla ei ole ludia ollenkaan.
Tässä kuvattu lud oli pienessä metsäsaarekkeessa, mutta niin hyvin piiloitettuna, että Wichmann oppaansa kanssa sai sitä kauan etsiä. Tiheätä ryteikköä oli kaikkialla vastassa. Kunnasta, jolta uhripaikka vihdoin löytyi, ympäröi joka taholta pensastunut notko. Aitauksessa oli kaksi osastoa. Sisempään oli ainoasti ludin hoitajan ja hänen apulaisensa lupa mennä. Tässä osastossa oli pöytä uhrilihoja varten. Etuosastoon, jossa oli pöytä yhteistä ateriaa varten, pääsivät kaikki uhriin osalliset s.t.s. miehet, sillä naiset eivät saaneet ludia lähestyäkään.
Muista uhrilehdoista eli n.k. rukouspaikoista ovat ainoasti ne, joissa samoin kuin ludeissa suku-uhreja toimitetaan, aituuksella varustetut. Muut yhteiset ja yksityiset uhraukset, esim. maanviljelysjuhlat, joita määräaikoina vuodessa kaikkialla vietetään, tapahtuvat avaamattomissa paikoissa, tavallisesti jonkun vanhan puun juurella. Edellisiin kuuluu epäilemättä ennen mainittu Nyrjan kylän uhrilehto. Semmoinen on myös Mishka-lähteen uhripaikka, jonne yksitoista kyläkuntaa Jelabugan piiristä Wjatkan läänistä joka kolmas vuosi kokoontuu rukoilemaan. Tässäkin tapahtuu teurastus, lihojen keittäminen ja luitten kuoppaaminen ulkopuolella varsinaista rukouspaikkaa, joka on aituuksella ympäröitty.
Toisessa läheisessä uhripaikassa, jonne ainoasti kolmen kylän asukkaat vuosittain kokoontuvat yhteistä uhria toimittamaan, teurastuspaikka ja luukuoppa ovat erikseen aidatut, niin että aitauksia kaikkiansa cm kolme.
Pääasiallisesti samanlaiset ovat tai olivat myös Wolgan Suomalaisten uhrilehdot. Paraiten ovat nämät muinaismuistot säilyneet Tsheremisseillä, joissa on vielä ristimättömiäkin, täysiä pakanoita.
Müllerin kuvaus Wotjakkein uhrilehdoista koskee yhtäläisesti Tsheremissejä. He eivät kuitenkaan ripustaneet kaikkien eläinten nahkoja, vaan etupäässä hevosen, harvoin lehmän. Paitsi yksityisten talojen ja kylien uhrilehtoja oli heillä vielä yleisempiä, joissa 10-20 tai useampia kyläkuntia yhteisesti uhrasi. Semmoinen oli korkealla mäellä Nemda-joen varrella, jonka jo Olearius mainitsee.[26]
Georgin mukaan[27] Tsheremissit suorittivat eri jumalille uhreja eri puitten luona, mutta samassa lehdossa. Aituus oli 10-20 syltä läpimitaten. Siinä oli kolme porttia: läntisestä tuli uhraava kansa sisään, itäisen kautta tuotiin elukat ja eteläisen läpi kannettiin uhrikeittoon tarpeellinen vesi. Suurimman puun juurella, joka oli pyhitetty ylijumalalle Jumalle, seisoi pöytä ikäänkuin alttarin virkaa toimittamassa. Lähellä oli katos, jonka alla uhrilihat keitettiin. Naisilta oli pääsy lehtoon kokonaan kielletty, miestenkään ei ollut lupa sinne tyhjin käsin mennä.
Nykyisemmät tutkijat eivät enää ole tavanneet näin täydellistä uhrilehdon muotoa. Aituus, joka on liian näkyvä, on usein lahona maassa tai venäläisen papiston toimesta tullut hävitetyksi.[28] Ei myös näe keittohuonetta eikä alttaripöytää. Nahatkin, ett'ei varastettaisi, nyt poltetaan tai myödään. Ainoasti Ufan läänin pakanalliset Tsheremissit, jotka syrjempänä asuvat, ripustavat vielä hevosen nahat puuhun.
Entistä pyhyyttänsä Tsheremissein uhrilehdot eivät kuitenkaan ole kadottaneet. Niissä ei uskalleta puuta hakata, ei edes oksaa karsia, muuten kuin jumalanpalveluksen tarpeiksi. Semmoisia pyhiä paikkoja sanoo Kuznetsov[29] vielä nykyään olevan niin tiheässä, että yhdeltä ainoalta mäeltä voi niitä eroittaa 64. Muutamat ovat tietysti vaan pieniä puuryhmiä; toiset sitä vastoin suuria metsäpalstoja 100-150 syltä neliöön. Näihin isompiin kokoonnutaan ainoasti joka toinen tai kolmas vuosi yleisiä uhreja toimittamaan. Kuuluisin kaikista Tsheremissein kansallisista kokouspaikoista on n.k. maailman puisto lähellä Sernuran kylää Urzhumin piirikunnassa Wjatkan lääniä.