Wotjakkein, Tsheremissein ja Tshuvassein uhripaikkoja nimittää Müller yhteisellä nimellä keremet, joka siitä asti on kulkenut yleisenä, tieteellisenä nimityksenä itäsuomalaisten kansojen pyhille puistoille. Kuitenkin oli jo Rytshkovilla[30] oikeampi käsitys sanan merkityksestä. Tsheremissein ja Tshuvassein hän sanoo tarkoittavan kiremetillä semmoisia uhripaikkoja, jotka ovat samannimiselle jumaluus-olennolle pyhitetyt.

Uudempien tiedon antojen mukaan, esim. Filimonovin[31] ja Jakovlevin,[32] on uhripuistojen tsheremissiläinen nimitys küs-oto, sanoista küsö uhri ja oto metsäsaareke. Niitä on sekä hyville että pahoille jumalille pyhitettyjä. Jälkimmäiset, jotka yksistään havupuuta kasvavat, ovat kahta laatua. Toisia, joissa sairastuneiden ihmisten puolesta rukoillaan, nimitetään keremet küs-oto; toisilla, joihin karjan ruton aikana turvaudutaan, on nimenä volek küs-oto. Yleensä ne ovat pieniä puistikoita, joissa yksityisiä uhreja toimitetaan. Ainoasti Mäkitsheremisseillä tiedetään olleen yhteisiä pyhiä paikkoja myös keremetin palvelusta varten. Hyvien jumalien lehdoilla on nimenä joko pelkästään küs-oto tai tarkemmin Juman oto s. o. Jumalan saareke. Niissä kasvaa sekä lehti- että havumetsää, usein siten, että lehtimetsää on keskellä ja havupuita reunuksena. Jokaisessa kylässä on yksi yhteinen koko kylän lehto taikka useampia sukulehtoja. Yhteistä kaikille uhripaikoille on joen, puron tai lähteen läheisyys. Siihen myös pannaan arvoa, että asema on korkea ja kaunis. Usein on isomman, hyville jumalille pyhitetyn lehdon vieressä pienempi pahoille hengille omistettu uhripaikka. Toisinaan samalla lakeudella, jolla Tsheremissi palvelee pakanallisia jumaliansa, näkyvät hänelle venäläisen kirkon valkeanhohtavat seinät ja tatarilaisen minaretin kiiltävä puolikuu. Kummako siis, jos hän koettaa pysyttäytyä sovussa kaikenlaisten jumalien, sekä hyvien että pahojen, sekä omien että vierasten kanssa.[33]

Tshuvassein ja Mordvalaisten sanoo Lepehin[34] valinneen syrjäisiä paikkoja metsässä kaukana asutuista seuduista. Ne olivat ympäröittyjä nelinurkkaisella nelisnurkkaisella aituuksella, jossa oli kolme porttia: idän, lännen ja pohjoisen puolella. Itäisen portin vieressä oli kolme paalua, joihin uhrieläimet ensin tuotaessa sidottiin: ensimmäiseen hevoset, toiseen lehmät, kolmanteen lampaat. Läntisellä puolella oli samaten kolme paalua, joihin elukat sidottiin, silloin kun tapettiin. Siellä seisoi myös pieni katos uhrilihojen keittämistä varten. Pohjoisen portin likellä oli pöytä, jolla keitetyt lihat paloiteltiin. Uhrieläinten nahat vietiin takaisin itäisiin paaluihin; pienemmät jätettiin sinne mätänemään, mutta suuremmat myötiin. Sen oli nähtävästi Wenäläisten ja Tatarien pelko vaikuttanut; jo Müllerin[35] aikana oli Tshuvassein tapana puhkaista uhrieläinten nahat reikiä täyteen, ennen kuin ripustivat puuhun, ett'ei niitä varastettaisi.

Nimensä ilmoittamaton tshuvassilainen kirjailija puhuu ainoasta yhdestä portista, läntisestä, josta väki tuli sisään. Siitä oikeaan käteen oli katos, jossa oli kolme seinää: lännen, pohjoisen ja etelän puolella; sisässä oli muutamia penkkejä. Katoksen edessä oli iso pöytä, jolle valmistetut uhrilihat asetettiin. Edempänä tästä alttarin tapaisesta oli kahden puolen pienempiä pöytiä, joilla tapetut eläimet nyljettiin, sisälmykset otettiin ulos ja lihat paloiteltiin. Aitauksen sisällä oleviin puihin ripustettiin hevosen nahat, jättämällä niihin harjan, hännän ja jalat polviin asti. Yhden puun juurella oli uhriarkku, johon heitettiin rahoja. Tämmöinen aidattu uhripaikka oli aina pyhitetty jollekulle pahalle hengelle, keremetille, jonka mukaan sitä nimitettiin. Hyville jumalille uhrattiin avonaisella kentällä tai kotipihalla seisovan puun juurella.[36]

Mordvalaistenkin sanoo Melnikov[37] käyttäneen nimitystä kerennet pyhille puistoilleen, mutta arvelee sanan Tshuvasseilta lainatuksi. Yhteisiä, suuria keremetejä saattoi yhdessä pitäjässä olla useampia, eri jumalille pyhitettyjä; näitä jumalia hän luettelee ainoasti hyviä. Yksityisiä, pienempiä oli sitä paitsi joka ainoan kylän luona. Usein oli Mordvalaisilla uhripaikkansa hautausmailla, josta syystä he näitäkin paikoittain nimittivät keremeteiksi.

Nykyisin, H. Paasosen tiedon-antojen mukaan, on pora (= metsäsaareke) yleinen nimi sekä pyhillä lehdoilla että tavallisilla puistikoilla, jotka eivät missään suhteessa toisistaan eroa. Keremet-nimisiä uhripaikkoja joskus vielä tavataan, mutta sanan merkitys on kokonaan haihtunut. Aituuksista ja muista laitoksista ei kansa tiedä mitään kertoa. Kaikkiin pyhiin paikkoin on molemmilla sukupuolilla vapaa pääsy, muutamista on kuitenkin se muisto säilynyt, että naisten entisinä aikoina ei ollut lupa niitä lähestyä.

Tästä kaikesta me näemme, että pyhät paikat Permin ja Wolgan heimoilla olivat samat ja että ne ainakin edellisellä olivat semmoiset jo 1000:n paikoilla. Ne olivat kahdenlaiset, yksityisemmät ja suuren alueen yhteiset. Jälkimmäisiin on epäilemättä luettava tuo mainio Wiena-joen rannalla. Asiaan kuului, että lehdon keskusta oli lakeampi, ja koko paikka ympäröitty korkealla aitauksella, jonka portit olivat juhlien loma-ajalla lukitut. Keittovajasta, alttaripöydästä ja puihin ripustetuista nahoista eivät Norjalaiset kerro mitään; mutta syynä mahtoi olla se, että he tärkeämpien seikkain tähden eivät niihin kiinnittäneet huomiotaan.

Sitä vastaan he ilmoittavat, kenelle tämä temppelitarha oli pyhitetty. Nimi Jómala, mitenkä tämän selvästi suomenkielisen sanan ilmaantuminen selitettäneenkin, tuskin voinee tarkoittaa muuta kuin taivaan jumalaa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että sillä on ollut se korkeimman hyvän jumalan merkitys, joka taivaan jumalalla on Permin ja Wolgan Suomalaisten nykyisessä käsityksessä. Eroitusta hyvän ja pahan jumaluus-olennon välillä ei näy tehdyn Suomen suvun alkuperäisessä uskonnossa. Sana keremet eli kiremet, jolla Wolgan kansat pahoja henkiä sekä niille omistettuja uhripaikkoja nimittävät, on tatarilainen lainasana, jonka arvellaan olevan sukua arabialaisille hürmet (= koskematon, pyhä) ja keramet (= pyhien tekemä ihme).[38] Kristityillä Tatareilla, jotka paremmin kuin muhamedin-uskoiset ovat säilyttäneet pakanalliset menonsa, se löytyy muodossa kirämät ja merkitsee: 1) kostonhimoista ja vaateliasta henkiolentoa; 2) sille tuotua uhria, nimittäin kuparirahoja ja liinankaistaleita, joihin tavallisesti on vahapalanen käärittynä; 3) sen olopaikkaa ylisillä, riihessä, navetassa tai muualla, missä uhrivakka pidetään piiloitettuna. Joka kerran on ruvennut kirämätiä palvelemaan, on velkapää sille joka vuosi määräaikana uhraamaan, ja tämä velvollisuus menee suvussa perinnöksi.[39] Uhrattava on nykyään härkä, joka teurastetaan ja syödään omassa asuintuvassa, vaan entiseen aikaan se oli hevonen, ja mahdollista on, että uhraus toimitettiin ulkona. Tosin ei ole tietoa siitä, että näillä Tatareilla olisi ollut pyhiä puistikolta, mutta niiden olemassa olo Tshuvasseilla ja suomensukuisilla kansoilla keremet-nimen yhteydessä todistanee aina jotain. Tsheremissit muistelevatkin saaneensa keremet-haltijan Tatareilta ja sama kertomus on Wotjakeilla ludin palveluksesta. Huomattava on myös, että ludin uskotaan ilmestyvän sairaalle unessa Tatarin näköisenä ja että ludin hoitajan ei ole lupa syödä sian lihaa.[40] Sana lud on alkuperäisesti votjakkilainen ja osoittaa seutua ulkopuolella kylän viljelyksiä. Sitä on luultavasti aikoinaan käytetty yleisenä uhrimetsän nimityksenä ja vasta myöhemmän se on saanut keremetin, joka ei Wotjakeillakaan ole aivan tuntematon,[41] sekä paikallisen että personallisen merkityksen.

* * * * *

Jos me nyt siirrymme Wiena-joen suulta länteen päin, ansaitsevat etupäässä Lappalaiset huomiomme. He olivat vielä sangen myöhään pakanoita, niin että heräävä tieteellinen harrastus kohtasi heissä ikivanhat menot entisellään.