Vaillinainen runo Kaarle herttuan retkestä Suomeen on epäilemättä tehty Turun seuduilla, sen todistavat semmoiset sanat kuin esim. haksi, paatti, kastari, ynnä muutamin paikoin katkaistut sanat. Edellisiin verraten tässä havaitsemme eriluonteen. Noissa oli historiallinen aine kansan muistissa jo hämmentynyt, niin ettei siitä enää ollut jälellä muu kuin itse tapaus, toisessa että Jaakop De la Gardie vallotti Riian ja Iivana Grosnij kävi sotaa Suomessa (senkin on runo muuttanut niin että Iivana muka vallottaa Viipurin); mutta sen tapauksen on runo omin värinsä koristanut. — Tässäpä runossa on kertomus uskollisesti historiallinen, tarkasti mainiten miesten ja paikkain nimiä; eikä se oliskaan muuta kuin runomittaan puettua historiaa, jos ei paikottain hyvin hilpeä kuvaelu sille antaisi vähän runollista elämää.
Runopätkät Nuijasodasta ovat niin lyhyitä ettei niistä olekaan tarkastettaviksi. Porthan sanoo[48] itsellään olevan muitakin historiallisia runoja, "joissa Savon ja Karjalan miehet laulavat otteluitansa Venäläisten kanssa", mutta ne ovat kadonneet.
Tällä aikakaudella ei ollutkaan kansaruno enää ainoana suomenkielisenä runollisuutena. Suomi oli tullut kirjakieleksi, se oli saanut painetun kirjallisuuden.
Uskonpuhdistus Suomessa niinkuin muualla oli tuominnut Latinan pois jumalanpalveluksesta. Kotikieli oli sijaan pantava. Ettei Suomessa voinut olla puhetta muusta kielestä kuin Suomalaisten omasta, seurasi luonnollisesti siitä mitä tiedämme Suomen kielen senaikuisesta tilasta. Ei epäillyt Agricolakaan, vaikka ruotsinkielisestä paikkakunnasta kotosin, mikä kieli piti tulla Latinan perilliseksi. Se kyllä on totta että ensimäiset Suomen kirjottajat pitävät pitkiä puolustuspuheita rohkealle yritykselleen ja Agricolakin kerran vakuuttaa: "kylle se cule Somen kielen, ioca ymmerdhe caickein mielen"; mutta he eivät sitä tehneet siitä syystä että olisivat arvelleet sillä loukkaavansa Ruotsille tulevaa sijaa, vaan sen vuoksi että vielä yleisessä luulossa Latina oli pyhempänä muita ja ainoa mahdollinen toimittamaan kirkollisia asioita. — Niin sanoo Agricola:[49] "Jumalan sana ia palvelus ia kircon meno ombi tehenasti Latinan kielille (sic) nijsse maakunnissa (Länsi-Europassa) ia mös tesse prucatudh. Joca Jumalan palvelus piti pidhettemen iocaitzen maakunnan omilla, ymmertteuille kielille, iosa usko vastanotettin". Ja Jaakop Suomalainen juttelee[50] kuinka virsiä ennen oli kirjotettu "liki ymbäri länsipuolen mailma" latinankielellä. Mutta Lutherin esimerkki oli häntä kehottanut niitä omalla Suomen kielellä sepittämään.
Mitä Agricola on tehnyt Suomen kirjallisuuden hyväksi, on niin yleiseen tuttu, ettei sitä ole tarvis ruveta luettelemaan.
Mutta ei voi olla kiittämättä ja ihmettelemättä sitä ahkeruutta ja tointa mitä hän tässä näytti; sillä enin työ epäilemättä on luettava hänen ansiokseen josko hänellä olikin auttajia, niinkuin näkyy esipuheesta Davidin psaltariin, jossa hän lopuksi sanoo:
"Muista sis rucoilesas heite,
Iotca tulcitzit Suomexi neite."
Tästä samasta sanoo piispa Juusténkin[51] että se käännettiin Turun tuomiokoulussa ja häneltä on viimeisen korjauksen saanut.
Ja ihmeemme tästä työn paljoudesta, mikä Agricolan kädestä läksi, vielä enenee, kun muistamme hänen, joka aivan viljelemätontä kieltä alkoi taivuttaa korkeinten ajatusten ilmottajaksi, ei ollut Suomalainen syntysin, vaan luultavasti myöhemmin oppinut Suomea. Hän itse nämät hankaluudet kyllä tiesi ja pyytää monta kertaa esipuheissaan anteeksi, mitä virheitä kirjoihin on mahtanut tulla, anoen:
"Ele senvuoxi kiria poisnacka,
Ele myös hende hariotta lacka".[52]