Kustaa Vaasa vapautti Ruotsin vieraasta vallasta ja pakotti naapurit sitä arvossa pitämään. — Kalmari-liiton aika oli ollut ylimysten aika. Yhdessä olivat kaukaisen kuninkaan nimessä hallinneet valtakuntaa ja kukin omassa läänissään ollut kuninkaana. Tukholman verisauna nyt oli sortanut maallisen aatelin, uskonpuhdistus ynnä sen jäljissä, niinkuin shakali jalopeuran perässä, seuraava kirkon aarretten ryöstö masenti kirkonkin ylimysten voiman. Kuninkaan käteen yhdistyivät enemmän kuin ennen hallituksen ohjat ja maakuntain erikoishengen lamautti vahvistuva valtakunnallinen yhteishenki.

Tämä muutos tietysti vaikutti Suomeenki, vaan kuitenkin ei tullut nytkään yhteytensä Ruotsin kanssa aivan kiinteäksi. Että erikoishenkensä oli voimallinen todistaa sekin, että Juhana herttua siitä yritti itselleen omaa valtakuntaa, jota hän ei suinkaan olisi tullut ajattelemaankaan, jos hänellä lääninä olisi ollut Sörmlanti tahi muu Ruotsin maakunta. Ja lopulla samaa vuosisataa näemme Suomen muutamia vuosia aivan erillä Ruotsista, pysyen uskollisena kuninkaalle, jonka Ruotsalaiset olivat hyljänneet. Työtä oli IX:llä Kaarlella Suomen erinäisyyttä poistaessa lain ja lainkäytännön suhteen. Kirkollisissa asioissa se kesti vieläkin kauemmin. Piispa Erik Sorolaisen kuoltua v. 1627, esitti Upsalan arkkipiispa Vesterosin ja Strengnäsin piispain kanssa Turun hiipan saajiksi 2 Suomen ja 2 Ruotsin miestä, sillä ehdolla että jos Suomalainen tulisi valituksi, hänelle pantaisiin apuriksi Ruotsalainen, siksi että Suomen kirkon tila saataisiin enemmän Ruotsin kirkon mukaiseksi. Tähän suostuikin koko papissääty 1627 vuoden valtiopäivissä ja yksimielisesti valittiin Ruotsalainen Iisak Rothovius, joka sitten Suomesta poisti katolisuuden jäännökset.[24] Todistuksena siitä Suomen erikoishengestä olkoon myös, että aatelismies Kaarle Kröpelin vuonna 1592 Saksassa painatti latinankielisen kirjeen Johanalle a Torp, jossa hänen kutsuu Suecus (Ruotsalainen), itsensäpä Fenno (Suomalainen)[25] — Juusten piispa kulkukirjeissään papistolle sanalla "patria" aina tarkottaa Suomea, Ruotsistapa puhuen käyttää sanaa "regnum". Myöskin sanoo kerran: "minulle ja minun Suomalaisilleni"[26] Tengström Chronol. ant. öfver finska univ:s procansl. etc. s. 43. Piispa Erik Sorolainen myöskin sanoo: "koko Ruotsin valtakunta ja varsinkin meidän kotimaamme" (on nimittäin ollut ahdistuksessa)[27] y.m.

Suomen kielen suhteen meillä nyt jo on varmempia tietoja. Vuonna 1609[28] löytyi Turussa 545 porvaria, joista suomenimisiä puolet eli 274, sukunimeä paitsi on 170, ruotsinnimisiä vaan 77 ja saksannimisiä 24. Merkittävää kuitenkin on että näitä kumpiakin viimein mainittuja enimmin asui kaupungin paraissa osissa, kirkko- ja luostarikorttierissa, josta voipi päättää niiden enimmiten olleen rikkaampia. Vaan saattoi osa niitä ja kukaties enimmät nimittömistäkin olla suomenkielisiä. — Viipurissa vuonna 1601[29] löytyi 154 porvaria, joista suomennimistä 38, nimeä paitsi 84, Ruotsinnimellä 18, saksalaisella 13 ja 1 Venäläinen. Että suomenkielisiä löytyi ammattimiehissä (hantverkkareissa), näyttävät Turun kaupungissa nimet[30]: Suutari, Kankuri j.m. Mutta siihen on muitakin todistuksia. Vuonna 154?[31] (vuosiluku puuttuu) olivat Viipurissa muurarimestarit melkein kaikki suomennimisiä, samaten suuri osa salvuumiehiä (timmermanneja, paljon nimittömiäkin), enimmät sarankauppiaat, suutareista 1 (2 nimitöntä), teurastajista 1 (1 ruotsin, 1 saksanniminen). Vieläpä löytyi suomennimisiä kaupunkein hallituksessakin esim. Anders Teyfvo raatimiesnä Viipurissa 1535[32], Palikka raatimiesnä Turussa 1626[33] ja Uuden kaupungin (perustettu v. 1617) ensimäisten pormestarein joukossa Jsacus Nicolai de Harikala ja Klemetti Laisk.[34]

Papit edelleenkin olivat tavallisesti nimittömiä, joku latinalainen tai
Ruotsin nimi näkyy, mutta jommoinenkin joukko suomennimisiä.[35]
Löytyipä suomennimisiä tälläkin aikakaudella myös korkeimmissa viroissa
esim. Thomas Keijoi Turun koulun rehtori n. 1540[36] ja piispa Erik
Härkäpää.

Mutta ei siinä kyllä että papeissa oli niin paljon suomalaisia nimiä. Selvänä todistuksena siihen että papissäädyssä Suomen kieli oli yleisin, on se että piispa Agricola aina kirjotti Suomeksi esipuheensa, joissa antoi kaikellaisia tietoja, neuvoja ja kehotuksia papeille. Tätä olisi hän, itse ollen ruotsinkielisestä seudusta kotosin, epäilemättä tehnyt Ruotsiksi, jos se kieli olis ollut siinä säädyssä tavallisempi. Vieläpä on sen lisäksi hänen omat sanansa vieraina miehinä siihen että moni sen aikuinen pappi ei osannutkaan muuta kuin Suomea. Hän sanoo:[37] "Nyt ettei yxiken pappi taicka opettaja madhaisi laiskudans (kansanopetuksessa) sille peitte ettei hen Latinan eikä Rotzin kielen taidha — — — Sentähden ombi nyt se Wsi Test. yxinkerdhaisesta textin möte ulostulkittu". — Saman todistaa myöskin Agricolan pelko että papit, hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat saatua, laiminlöisivät muiden kielten viljelemistä:

"Joca taas Latinan unochta,
Heijust se cansans opetta.
Ettes nyt nemet kiriat saa,
Ele sijs oppis unhodha".[38]

Aatelisissa kyllä vielä mainitaan Hevonpää ja Linnunpää,[39] mutta ne vaan taisivat olla varakkaita talonpoikia, jotka jaksoivat varustaa hevoismiestä kuninkaan palvelukseen. Ylhäisemmästä aatelista ovat Suomen nimet kadonneet pait tuota "Kurki". Mutta näyttää siltä kuin olisi siinäkin säädyssä Suomi ollut tavallisena kielenä taikka että sitä hyvin osattiin ja Ruotsin rinnalla viljeltiin. Senaikuinen mies Jaakop Suomalainen[40] sanoo esipuheessa virsikirjaansa (n. 1580): "Sentähden caickia jumalisi ia cunniallisi Suomalaisi, ylimäisi ia alamaisi, oppeneita ia oppemattomi rucoilen" (että tätä hänen työtään varjelisivat panettelijoista). — 17:nen vuosisadan alkupuolella vielä omistettiin suomenkielisiä kirjoja aatelismiehillekin, esim. v. 1616 Maskun Hemmingin käännös[41] kirjasta "Piae cantiones" (josta kohta enemmän): "vanhall vapaall suurell sukuiselle, avaralda ulcomailla vaeldanuelle jalosti oppinuelle, vijsalle, corkialle Herralle, Herr Hendrich Hornille Canckaisista." Ja vielä 1654 omisti Th. B. Rajalenius saarnansa[42] Kustavi Hornille "Etelä-Suomen lakimiehel" (laamannille). Tiedetäänpä Turun hovi-oikeuden esimiehestä Jöns Kurck'ista (k. 1652), että perin pohjin osasi Suomen kieltä, niin että hänelle ynnä muutamille muille annettiin toimeksi Apraham Kollanion tekemän lain suomennoksen tarkastaminen.[43] Lopuksi ei voi heittää mainitsematta sitä moitetta mainiosta Suomen ylimyksestä, valtioneuvoksesta ja valtiomarskista, vapaherra Klaus Fleming'istä, hänen niin huonosti puhuneen Ruotsia että virkaveljiensä neuvokunnassa häntä oli vaikea ymmärtää.[44] Tätä on nykyänsä kovin epäilty todeksi, koska muka hänen kirjeensä ovat yhtä selväksi Ruotsiksi kirjotetut, kuin muidenkin sen ajan miesten. Mutta luultavasti oli asia semmoinen, että hän kyllä Ruotsia osasi, mutta, lapsuudesta asti enimmiten Suomen kieleen tottuneena ja sitä jokapäiväisessä elämässä paljon viljellen, Ruotsia puhuessaan kovasti mursi Suomeksi. Tätä tietysti ei ole voinut näkyä kirjotuksissa.

Tuo Suomen kielen taipumattomuus muiden Europan kielten kaikkia ääniä mukailemaan se näkyy olleenkin, joka ankarasti on auttanut Ruotsin kielen tunkeumista Suomen kansan ylhäisempiin säätyihin. Siihen meille ovat seuraavat sanat selvänä todistuksena:[45] "Suomalaisilla on omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti erilainen kieli." Nyt luetellaan sen erinomaisuuksia: "Ensiksikin koko kielessä ei ole puustavia F, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella kerakkeella alkavaa sanaa. Tämä tekee Suomalaiset taipumattomaksi muita kieliä oppimaan, jos ei tätä puutosta jo lapsuudesta asti taidolla (arte) paranna." Suomalaiset siis eivät taida sanoa Grex, vaan rex, spes, vaan pes j.n.e. "Sentähden aatelismiehet, kauppiaat ja papit ynnä varakkaammat talonpojatkin pitävät huolta siitä että heidän poikansa kätkyestä lähtien oppivat Ruotsia, sillä keinolla taivuttaen heidät muiden kielten omituisuuksiin ja ääntämyslaatuun".[46] Tällä tavalla Suomen ylhäisemmät säädyt vähitellen tottuivat pitämään Ruotsinkin kieltä Suomen sivussa omanaan.

Samassa Buraeon kirjassa löytyy sananen Suomen runollisuudestakin. Hän sanoo: "Riiminä eivät, niinkuin muut kansat, viljele sanain sointuvia loppuja, vaan kahden tai kolmen yhtäläistä alkua, sulkien joka värsyyn 8 tavuuta".[47] Tästä näkyy että Suomen kansaruno jo siihenkin aikaan oli yli meren kaikunut, ja että sitä maamme länsipuolellakin vielä runsaasti viljeltiin, kohta saamme nähdä.

Tähän aikakauteen kuuluvia kansarunoja kuitenkin ei ole säilynyt muita kuin "Puntuksen sota" (N:o 11 Kantelettaren 3:ssa osassa), "Viipurin linnan hävitys" (N:o 10 Kantel. 3:ssa osassa) ja Porthanin käskirjotusten seassa löytyvät Kaarle herttuan retkestä Suomeen ynnä pari pientä pätkää Nuijasodasta. — "Viipurin hävitys", Venäen Karjalasta saatu, on aivan muinaisrunojen kaltainen; se vaan kukaties on merkittävä että se enemmän vertauksia viljelee kuin Suomen runossa muuten on tapana. "Puntuksen sota" on nähtävästi vaan vaillinaisempi mukailus edellisestä. Molemmat ovat eläviä kuvauksia ja täynnä terävää pilkkaa.