Maskun Herr Hemming[65] Suom. mainitaan 1581 predikant i Åbo, oli Maskusta kotosin, Henrikin poika (valtaneuvos Pipping hänet väärin kutsuu: Henrik Hemmingius k. luett. N:o 27), näkyy tulleen Maskun kirkkoherraksi 1587 (sinä vuonna on vielä Jöns allekirjottanut kymmennysluettelon ja Hemmingin nimi niiden alla näkyy vasta 1588,[66] mutta Strandberg mainitsee Hemmingille jo 1587 annetun 48 tynnyriä kruunun eloa); häntä edellinen kirkkoherra kuitenkin näkyy eläneen vielä 1590; vuonna 1593 kävi H. Upsalan mainiossa kokouksessa ja kirjotti nimensä sen päätöksen alle. Hän vielä 1618[67] pani nimensä kymmennysluettelon alle, mutta 1620 näkyy siinä jo Juosep Hemminginpoika. P.M. kukaties lienee Petrus Henrici Melartopaeus, joka oli tuomio-provastina noin 1600 ja niiden joukossa, jotka 1602 määrättiin kääntämään Raamattua Suomeksi.[68] Mutta hän Strandbergin mukaan muutettiin Ruotsiin 1605 ja P.M:n virsistä löytyy, yksi 1621 vuoden, vaan muut vasta 1639 v:n virsikirjassa, jonka tähden hänen silloin vielä olis pitänyt olla Suomessa. Kukaties oli P.M. niinkuin myöskin P.J.C. pappina Viipurin hippakunnassa, koska he ensikerran näkyvät Viipurin piispan Elimäläisen toimittamassa virsikirjassa.
Jos nyt käännymme katselemaan itse virsikirjaa, niin näemme sen muutamissa kohdin jo olleen sangen täydellisen, vaikka muissa kovin vaillinaisen. Katkismusvirret jo löytyvät kaikki; Taavetin psalmeja 2/3, erinäisten juhlain virsiä 3/4, melkein kaikki evankeliumivirret. Virsikirjan jälkimäisistäpä osista löytyvät vaan hautaus- ja häävirret kaikki sekä ruokavirsiä 3/4; muista ei puoletkaan. Tästä näkyy että virsikirjan tarkotus enimmiten oli käytöllinen, sovitettu eritiloihin ja juhlihin.
Nykyään virsikirjaamme kovasti ja syyllä moititaan, varsinkin katkotuista, runnelluista sanoista ja liikkaavaisesta värsymitasta. Tämä moite sopii varsinkin näihin vanhimpiin virsiin. Mutta ennenkuin ne kokonaan tulen omaksi tuomitsemme, ei haittais kuulla pari sanaa niiden puolustukseksikin.
Sanojen katkomisen suhteen, joka kyllä korviimme kipeästi koskee, on kuitenkin muistettava, että kirjakielemme pohjaksi pannusta Varsinais-Suomen murteesta äänikäs-päätteet jo olivat pois kulumassa, niin että heitä suorasanaisessakin kirjotuksessa välin pidettiin, välin hyljättiin. Kukaties pakottanee suurempi ja vilkkaampi liike kieltämme edes osaksi jälleen hyväksymään tätä vanhinta kirjotustapaa. Ja eiköhän tämä tapa, varosasti käytettynä, lisäisi Suomen kielelle suloutta, tuoden vaihetusta yksitoikkoisille päätteillemme esim. Vanhall vapaall Suomenmaalla j.n.e.
Mutta jo säikähyttää Suomen kielen tempelivartiain nouseva "sanctus horror". Heittäkäämme siis tulevaisuuden Suomi tulevain aikain muodostettavaksi ja palatkaamme aineesen. Josko ei sitä voikaan hyväksyä, niin täytynee kuitenkin vanhoille virsiniekoillemme lukea puolustukseksi, että he, usein kahdella päällä ollen, kuinka saisivat käännettävät ajatukset Suomen pitkillä sanoilla mahtumaan värsymittaan, ennen viljelivät lyhettyjä kuin täydellisiä sanamuotoja, koska kansan puheessa kuului kumpiakin sekasin. — Viljeleehän nykyinenkin runoelumme lyhennyksiä, vaikka ei niin paljon; erotus vaan on että nyt lyhennetään Karjalan, silloin Varsinais-Suomen murteen mukaan. Silloin kirjotettiin: poikan' nyt poikain, silloin olsi nyt oisi, silloin hänell nyt hälle j.n.e. Ja oli Suomalaisella sekä Hemmingillä vähän esimerkkiä tämmöiseen "licentia poetica" myöskin senaikuisissa Ruotsin ja varsinkin Saksan virsissä.
Pahempi ja enemmän perustettu moite on se että sanat harvoin sopivat aivan yhteen värsymitan ja nuottinsa kanssa. Liikoja tavuita luikahtaa yht'suoraan värsyn alkuun, daktylit ja trokeit vaihtelevat keskenään sijaa ja ykstavuiset riimit hyvin usein muuttuvat kakstavuisiksi. Mutta tähänkin oli esimerkkiä, josko ei siihen määrään, senaikuisissa Ruotsin ja Saksan virsissä.
Arvoa poletaan yhtenään ja usein ei pidetä korkoakaan paremmassa kunniassa. Tähän taisi olla syynä Suomen runomitta; sillä, ollen arvolle perustettu, se ei huoli korosta; mutta vielä Porthanin aikoinakin luultiin sen perustuksena olevan korko, jonka tähden ei vaarin otettu arvoakaan. Sentähden kuulemmekin kohta prov. Eskil Petraeon suusta lauseen: ettei Suomen värsyssä pidetä mitään lukua tavuiden arvosta, kun vaan on sama tavuiden luku värsyissä ja lopussa riimi.[69]
Riimi, jota ei muinainen runomme tunne ja joka onkin vastaluontoinen Suomen kielelle oli siis tullut silloisen Suomen virren välttämättömäksi tunnustähdeksi. Mutta Suomen kieli on erinomaisen köyhä riimeistä, varsinkin ykstavuisista, ja vaikka sanain katkaisemalla niitä karttuikin lisäksi, niin eivät silloiset virsiniekkamme katsoneet mahdolliseksi viljellä täysiriimejä, vaan tyytyivät puoliriimeihin (assonans'iin). Niin panivat vastakkain esim. puhdas = sulhas, sanans = valans, vahva = vaiva, päästää = miestä j.n.e. Myös soinnuttivat pitkiä äänikkäitä lyhyitten kanssa, esim. sitä = kiittää, ääneen = häneen, Jumal = suomal y.m. Pääteriimien ikävyyttä parannellakseen viljelivät myös noita Suomen kielelle omituisia kolmi- ja nelitavuisia riimejä, esim. kirvottaa = virvottaa, paettiin = ajettiin, kiristävät = likistävät j.m.s. Mutta ei välttänyt aina sekään ja hätätilassa sovittivat välistä riiminä toisiansa vastaamaan sanoja, joissa tuskin oli sointuisuuden jälkeäkään. — Riimeissään kyllä olivat Ruotsin ja Saksankin virrensepät huolimattomia, vaan ei sinnepäinkään kuin meidän Suomalaiset.
Näihin, epäilemättä suuriin virheisin perustuu se kova hylkämystuomio, jonka alle vanhat virtemme nykyään ovat joutuneet. Mutta jos ulkonaisista puutteista huolimatta maltamme katsella niiden sisällistä arvoa, niin jopa alkaa vaaka vähän painua niiden puolelle.
Suurin osa on käännöksiä, enimmiten Ruotsista. Saksasta ovat N:o 7, 10, 15, 23[70] 32, 64, 82, 85, 176, 224, 230 ja 246. — N:o 111, 112, 119, 121 ja 173 seuraavat milloin enemmän Saksaa, milloin Ruotsia. Latinasta ovat käännetyt tai enemmiten mukaillut N:o 19, 115, 120, 124, 125, 126, 127, 139, 140, 146, 157, 158, 159, 161, 162, 163, 164, 169, 173, 177, 179, 181 (osaksi Ruotsista), 306, 328, 405,[71] yhteensä 25.