Semmoisia joita ei tiedä mistä lienevät käännetyt ja joista luultavasti suuri osa on omia, ovat Suomalaisen virsistä: N:o 8, 16, 23, 25, 86, 144, 167, 180, 184, 188, 189, 192, 199, 238, 283, 310, 336, 339, 340, 353 ja 376, kaikkiansa 21. — Hemminginpä virsistä N:o 11, 45, 57, 65, 82, 87, 91, 101, 103, 105, 113, 122, 123, 142, 160, 168, 174, 178, 192, 193,[72] 198, 200, 202, 208, 216, 219, 221, 244, 260, 261, 262, 277, 303, 308, 309, 313, 324, 325, 326, 327, 337, 354, 386, 401 ja 409, yhteensä 45. Paitsi näitä ovat seuraavat 10 nimittäin N:o 56, 62, 64, 66, 69, 71, 72, 74, 76 ja 93 ruotsalaiselta virreltä vaan ottaneet mitan, vaan muuten itsenäisellä tavalla sovitetut Taavetin mukaan; muutamin paikoin vaan on muutamissa ruotsalainen otettu esimerkiksi.

Muut ovat Ruotsista käännetyt ja löytyvät vanhassa 1695 vuoden virsikirjassa kaikki pait N:o 3, 13, 196, 242, 275 ja 343.[73]

Käännökset ovat enimmästi kielen ja ajatuksen puolesta sujuvia ja selviä, ja jos välistä löytyy kankeampiakin, niin on muistettava, että vielä hullumpia toisinaan näkee Ruotsin vanhassa virsikirjassa. Suomalainen kuitenkin välistä pistää riimin vuoksi sopimattomia sanoja värsyn loppuun; mutta Hemmingin virsissä semmoista ei tapaa. Suomalainen enimmiten kääntää jotenkin uskollisesti, vaan ei orjallisesti, vääntääpä hyvin usein niinkin, että virteen tulee tuota Suomen runomukselle omituista ajatusriimiä (parallelismia). Hemming on harvoin aivan uskollinen; milloin vetää pari värsyä yhteen, milloin heittää jotkut värsyt, milloin panee omia lisään, milloin vaan mukailee. Varsinkin Latinasta kääntäessään käyttää alkuperäistä virttä vaan pohjana. Täten on hänen suomennoksillaan elävämpi, vapaampi ja omituisempi luonne kuin Suomalaisen sepittämillä. Hemmingillä oli Suomen kieli kokonaan vallassaan; niin rikkaasti, niin luontevasti ja sujuvasti se valuu hänen kynästänsä. Hänkin viljelee ajatusriimiä, mutta pait sitä aina myöskin vähemmin tai enemminkin alkusointua. Otettakoon mikä hyvänsä Hemmingin tekemä virsi esille, niin se heti pistää silmään. Välistä alottaa kaikki rivin sanat samalla puustavilla, välistä vaan pari sanaa; toisinaan on samassa rivissä kaksi erijaksoa, esim.

"Ijäiseen itkuun, pimjään paikkaan."

Myöskin tekee niin että edellisen rivin viimeinen ja seuraavan ensimäinen sana alkavat samalla lailla, esim.

"Köyhiä lapsias laupiutes kautta
Kuule ja auta." N:o 11.

Vielä vapaammin liikkuu Hemmingin innokas, hilpeä henki niissä virsissä, jotka epäilemättä ovat hänen omansa. Tunto niissä ei ole kuohuvainen, mutta mielikuvailo sitä hilpeämpänä. Kun pääsee jotain kuvailemaan, varsinkin tään maailman turhaa menoa ja syntisyyttä tai siitä seuraavia onnettomuuksia ja rangaistuksia sekä tässä että tulevassa elämässä, niin hänen suustaan virtaa tulvana kuvallisia sanoja. Välistä tahtoo hän kuitenkin olla liian tarkka erisyntien ja vaivojen t.m. luettelemisessa. Omituista on myöskin että hän mielellään asettaa peräkkäin useampia, yhtäpitäviä sanoja, esim.

"Varjel, holho, hallitz ain."

Olkoon näihin esimerkkinä N:o 91, 168, 174, 178, 200, 401, 409 y.m. Näissä epäilemättä omissa virsissään, joissa vapaasti sai liikkua, viljelee Hemming ajatusriimeä (alkusointua aina) vieläkin tiheämmin, jopa välistä läpi koko virren. Ja niitä oikein tarkkaan tutkistellen, näemme niiden mitan olevan Suomen runomittaa![74] Ensisilmäyksellä sitä ei huomaitse, sillä ei ne ole raketut aivan muinoisten runoimme tapaan. Mutta sen ajan oppineitten runot eivät noudatelleetkaan aivan selvää runomittaa. Katselkaamme esim. palanen esipuhetta "Lukialle", joka löytyy alussa kirjaa "vanhain Suomen maan piispain ja kircon esimiesten latinankielised laolud — — nyt Suomexi käätyd Hemmingild Mascun kirckoherralda".[75] Siinä Hemming lausuu:

"Ystäväni ihanainen,
Hyvän suopa Suomalainen
Näitten alust tiedhä tämä:
Suomen saares synnyit nämä.
(Paitz vähä vaevoin harvoja
Muolda cans tähän tuodhuja).
Muinen pijspad pappimiehed,
Oppined muud esimiehed
Latinax teid laului näitä" j.n.e.