"Suomen kansa varsinkin saavutti voiton, Muun joukon vaan katsellessa tappelua".[108]
Samaten:
"Ei pelännyt Suomen kansa kuolemaa, vihurina
Ryntäten, vihollisten parveen tunki koko joukko".[109]
ynnä muita sellaisia.
Suomalaisissakin, edes muutamissa, kiihottivat omain miesten urhotyöt kansallistuntoa. Selvinnä todistuksena siihen on meille Paulinus-Liljenstedtin, silloisen ylioppilaan Upsalalla, Greikan kielellä sepittämä, kuusmittainen runoelma "Suomen kunnia" 1678.[110] Tästä meille leimaelee vastaan palava rakkaus Suomeen. Hän kiittää kaikki mitä kotimaassa on: Ei missään ole senvertaista luonnon kauneutta, tuskin Thessalian Tempessäkään! Tässä ei ole myrkkyheiniä eikä pian minkäänlaisia petoja. Ja Suomen miehissä ei ole petosta, ei vilppiä, eikä, sanalla sanoen, mitään vikaa. Herkkuja maa kyllä ei anna, vaan ei niistä huolitakaan. — Sitten muistuttaa että Suomi on kasvattanut jalosukuisiakin miehiä: Kurkia, Hornia, Flemingiä sekä Creutziä, ja Suomen soturia on nähnyt Germania sekä Kimbria (Tanska). "Ken voisikaan kieltää (muu kuin kateus!) että Finnonit ovat avaran maailman etevimpiä kansoja." Lopussa vasta virkkaa pari sanaa Ruotsistakin, rukoellen: "Oi anna, Jumala, ijänikuisesti kukoistaa Suomen maan! Älköön Suecian maassa saako koskaan reipastella Germanian tai Kimbrian sotilas!"
Tämä sydämestä puhkennut riemu Suomen kauneudesta ynnä miestensä urhoollisuudesta kaikui kauvas tuleviin aikoihin. Samat ajatukset, vaikka selvempänä, näemme Juslenion väitöksissä "Aboa vetus & nova" 1700 ja "Vindiciae Fennorum" 1703. Ja tämän lauseilla puolusti vielä Juhana Arckenholtz v. 1756 Suomalaisia erään Lyttichin sanomalehden soimauksia vastaan, ylpeydellä luetellen maamiestensä tekoja Kustaa Aatolpin ynnä X:n, XI:n ja XII:n Kaarlen aikoina.[111]
Kansallistuntoa kiihottanut lienee myöskin tuo näillä ajoilla syntynyt tarina muinaisesta Suomen vallasta monin kuningasnimineen. Tämä suloinen unelma kesti aina Porthanin aikoihin asti, ja ylpeydellä juttelee Suomen kuninkaista Juslenius ja vielä Arckenholtzikin.
Toinen tärkeä seikka suomalaisuuden suhteen on oman hovi-oikeuden ja yliopiston perustaminen. Tästä lainkäytännön keskuuspaikan ynnä korkeimman opin lähteen saamisesta Suomen itsenäistunto tietysti sai paljon vahvistusta. Ja rahvaasta kohosi suuri joukko miehiä, jotka opilla ja taidollaan tekivät kunniaa Suomen kansalle.
Mutta näillä laitoksilla oli seurauksena toinen seikka, joka suomalaisuudelle oli suureksi vahingoksi, nimittäin se mahdoton Ruotsalaisten joukko, joka tällä aikakaudella tulvasi Suomeen.
Vuonna 1623 Turkuun oli asetettu hovi-oikeus. Sen esimiehistä ja vara-esimiehistä, yhteen lukien vuoteen 1809 asti, on 2/3 ollut Ruotsalaisia; jäsenistäkin alussa samalla lailla 2/3; mutta vähitellen eneni Suomalaisten joukko, niin että 1700-60 kumpiakin sama verta ja 1760-1809 Suomalaisia 2 yhtä Ruotsalaista vastaan.[112]