Tätä samaa tuli uusi painos v. 1700, josta on hyljätty N:o 6, 12, 13, 23, 25, 50, 55, 57, 64, 82, 91, 93, 105, 108, 115, 177, 221, 231, 240, 242, 272, 275, 277, 326, 328, 393, 405 ja "Kristus vastaan vihollisians". Muuten se sisältää samat kuin edellinen pait että N:o 346 tähän jälleen on otettu ja lisäksi tullut 63 uutta, nimittäin: N:o 20, 21, 22, 26, 27, 31, 41, 44, 48, 59, 60, 68, 80, 95, 98, 99, 130, 132, 141, 147, 148, 149, 150, 151, 153, 154, 166, 171, 182, 194, 195, 226, 232, 234, 235, 236, 239, 245, 249, 251, 264, 278, 291, 298, 300, 316, 317, 318, 322, 329, 345, 350, 355, 357, 360, 361, 371, 372, 373, 390, 391, 406, 408. —

Arkkiveisuina ovat ennen olleet painetut N:o 141 (Perttuli Hordellin tekemä) 1636,[187] N:o 278 (ylimääräisen provessorin Juhana Cajanon tekemä; hän kuoli nuorena v. 1681[188]) v. 1683,[189] 291 ja 318 v. 1700.[190] — Näistä N:o 48 ei löydy aivan semmoisenaan Ruotsin virsikirjassa (lieneekö mukaillus vai oma?) eikä myös N:o 141 (Saksasta Tireht. Lagin muk.) ja 278 (oma). Muut kaikki löytyvät Ruotsin vanhassa virsikirjassa. — Tässä virsikirjassa ovat jo virret järjestetyt ja numeroitut 1695 vuoden Ruotsin virsikirjan mukaan ja ne numerot, jotka vielä puuttuvat, ovat väliltä poisheitetyt; sillä tavoin viimeisellä virrellä on numero 414. —

Viimeeksi tuli vuonna 1701 ensikerran painosta nykyinen virsikirjamme, varustettuna XII:n Kaarle kuninkaan yksinoikeuskirjalla (XI:s Kaarle oli jo vuonna 1696 antanut Gezeliolle yksinoikeuskirjan, josta siis tämä vaan oli uudistus). Sen nimenä oli: "Uusi Suomenkielinen virsikirja — — Cun. Maj:n Armoll. Käskystä, Colmen Consistoriumin (Turun, Viipurin ja Narvan) suostumisella, tarpellisest parattu; Nijn myös sen MDCXCV ylitzecatzotun Ruotzalaisen Virsi-Kirjan jälkeen jalosti enätty".[191] — Tähän oli jälleen otettu edellisestä hyljätyt virret, pait "Kristus vastaan vihollisians"; myöskin on hyljätty N:o 414 "Ratk riemullisell mielell". Uusia on tullut lisään 51 virttä nimittäin: N:o 29, 34, 35, 39, 42, 46, 63, 73, 75, 81, 84, 94, 107, 131, 138, 152, 191, 207, 213, 233, 243, 248, 252, 253, 266, 269, 273, 274, 281, 282, 292, 293, 294, 295, 301, 302, 319, 320, 321, 333, 334, 351, 363, 369, 377, 384, 385, 389, 403, 404.

Arkkiveisuista otettu on ainoastaan N:o 363 v. 1700.[192] — Kaikki ovat Ruotsin virsikirjasta käännetyt. — Näillä 1700 ja 1701 vuoden virsikirjoihin tulleilla uusilla virsillä enemmiten tahtoo olla sukulaisuus, niin että suurimman osan luulisi yhden miehen tekemäksi. Kuka tämä mies oli, ei voi ihan varmaan päättää, mutta hyvin uskottava on että se oli Erik Erikinpoika Cajanus (Sotkamossa syntynyt 1675; Maisteri 1697; Turun koulun konrehtori 1698; Kruunubyyn kirkkoh. 1703. Isonvihan aikana oleskeli Medelpadissa; kontrahtiprov. 1722; k. 1737). Tästä miehestä, joka muutenkin on tuttu Suomen kielen tutkijaksi[193] ja jonka nimi usein löytyy onnentoivotuslauluin alla, sanoo[194] pojanpoikansa Erik Cajanus että hän kouluvirkansa sivussa työskenteli "uuden Suomen virsikirjan parannuksen ja painokorjauksen kanssa".

Tällä tavalla oli Suomen kansa nyt saanut uuden "jalosti enätyn" virsikirjan. Mikä arvo sillä oli senaikuisten miesten silmissä, näemme Juslenion lauseista. Nuorena hän innossansa siinä näki Homeron jalouden, Demostheneen sujuvan puheen y.m.; mutta vanhanakin ja kylmettynä hän sanoo sen sanoissa, puheenparsissa sekä esitystavassa ei puuttuvan terävyyttä eikä jaloutta.[195]

Nykyinen aika tahtoo päinvastoin tuomita koko teoksen tulen omaksi. Mutta jo Suomalaisen ja Hemmingin kokeista puhuen, yritin tätä liian kovaa päätöstä helpottaa, ja vielä suuremmalla syyllä täytyy ruveta näiden uudempain virtten puolustajaksi. Niitä liikoja tarvuita ja sanoja, sitä alinomaista värsymitan rikkomista näissä harvoin enää havaitsee. Harjotus kielen viljelemisessä ja yliopiston vaikuttama tuttavuus parasten sekä muinasten että senaikuisten runoteosten kanssa olivat Suomen virret silittäneet säännöllisiksi. Tämä silitystyö kuitenkin kävi hitaisesti. Raumannon uudet virret ovat yhtä liikkaavia kuin entisetkin, samaten enimmät 1674:n, 86:n 92:n ja 1696:n virsikirjoihin lisään tulleita; mutta niissä jo näkyy muutamia sileämpiä. Semmoisia ovat esim. nuot arkista N:o 250 Pipp. luett. otetut ynnä N:o 134 ja 28. Niistäpä, jotka v. 1700 ja 1701 otettiin virsikirjaan juuri harva enää antaa laittajalle sijaa tämäm suhteen. Monessa heistä muutenkin ilmottuu käännöksessä herkkä runollinen henki, niin että vähäisellä korjauksella kelpaisivat uuteenkin tehtävään Suomen virsikirjaan. Semmoisia ovat esimerkiksi N:o 95, 99, 243, 318, 360 ja varsin tuo erinomaisen kaunis N:o 278. Tämä korjaus enimmiten tulisi koskemaan noihin katkettuin sanapäätteisin, joita ei soinnulle arempi korvamme enää siihen määrään tahdo sallia. Sinä aikana sitä tapaa katsottiin erinomaiseksi Suomen kielen eduksi. Niin sanoo esim. Aeschillus Petraeus[196] ja hänen mukaan Martinius[197] suomenkieliselle virrenteolle olevan suuri helpotus siitä, että sanoja saapi lyhentää (johon vetää esimerkkiä) sekä myös pitentää (esim. valaisepi = valaise j.m.) Myöskin sanoo suurena apuna olevan sekä nimi- että tekosanain monet "diminutiva" (esim. poicainen, auttelen!) Niinkuin ennen jo on mainittu sekä hän että Martinius arvelivat riimin Suomen runomuksen välttämättömäksi tunnustähdeksi. Sitten sanoo Petraeus: Tähän tulee lisäksi eräs omituisuus tässä kielessä, että mielellään tahtoo värsyn alkuun pantavaksi samalla puustavilla alkavia sanoja esim.

Ynnä yxi yhteys (Suom. virsik. N:o 91).

Tämmöiset riimit ovat konstikkaiset ja tällä kielellä omituiset.
Yksinkertaisempia ovat ne, joissa ei yksiä alkupuustavia viljellä.[198]
Tämmöisiä alkusoinnullisia värsyjä sanoo olevan arvotustenkin ja
sanalaskuin, joista kumpasista vetää esiin esimerkkiä.

Martinius sanoo: "Sekin on omituista tällä Suomen kielellä että värsyssä (riimittömässäkö?) ja riimeissä värsyn alussa viljelee yksillä puustavilla alkavia koko riviä ja lauseita tai edes muutamia sanoja".[199]

Näistä lauseista näkyy kuinka tarpeellisena, hyvälle Suomen runoelmalle pidettiin alkusointua. Sitä onkin viljelty enimmissä tämän ajan virsissä ja lauluissa.