Luultavasti oli muistakin sukunimittömistä tai ruotsinnimisistä aatelismiehistä osa Suomen sukua, niinkuin Tavastit ja Stjernkors'it (alussa Särkilax). Mutta ulkolaisetkin Suomeen tultua kohta tulivat täysiksi Suomalaisiksi, niinkuin esim. näemme mainiosta Fleming suvusta. Eikä kummaakaan. Sillä kuinka muuten olis voinut käydä, kun aikansa elivät pelkän Suomalaisen kansan seassa, talvella varsinkin melkein kokonaan erotettuna muusta maailmasta.
Näissä kaikissa jo olis täyttä syytä siihen arveluun, että Suomalaiset siihenkin aikaan pitivät maataan erinäisenä muusta Ruotsista. Mutta tämän arvelun vahvistavat teko asiaksi seuraavat lauseet piispa Maunus Stjernkors'in suusta. Kirjeessä Upsalan arkkipiispalle hän arvelee "pitääkö Sten Sturen kulkea yli Ruotsiin — — — vai pysyä tässä kotimaassa".[18] Toisessa sanoo lähettäneensä tietoja "tämän kotimaaraukan tilasta".[19] Kolmannessa puhuu "tämän kotimaaraukan ja myös (koko Ruotsin) valtakunnan mielialasta".[20]
Kotimaa (patria) kyllä on vallan väljä sana, joka saattaa merkitä kotipitäjän yhtähyvin kuin isänmaan, vaan kun arvelemme että hän tässä puhuu koko Suomesta, jolla allansa oli maakuntia, niin "patria" saapi tärkeämmän merkityksen. Tämmöistä Suomalaisuuden vahvistumista ja kansallis-hengen heräämistä ei olekaan vaikea ymmärtää, kun vaan muistamme kuinka ahdistetussa tilassa Ruotsi 15:llä vuosisadalla kitui ja että Suomen maan hallitus tällä ajalla parhaastaan oli Suomen sukuisten piispainsa hallussa.
Suomen kielen suhteen todistanevat nuot paljot suomalaiset nimet, että se kaikissa säädyissä taisi olla yleisenä puhekielenä, vaan ei sitä sentähden kuitenkaan liene suuressa arvossa pidetty. Ylipäätään täytyi Keski-ajalla maankielten (linguae vernaculae) matalana madella röykkiän Romankielen jaloissa ja kun Suomessa 15:llä vuosisadalla Latina tuomiopäätöksistä ja yksityisten välikirjoista yleisemmin hyljättiin, niin ei päässyt sen sijaan kansan oma, vaan Ruotsin kieli.
Ei ole koko katolisuuden ajasta tallella yhtään kirjotettua riviä Suomenkielellä. [21] Ja ettei sellaista ole löytynytkään, todistaa seuraava piispa Agricolan lause, [22] "Nyt ette temen maan kieli oli ennen neite aicoija iuri vähe ia lehes ei miteken kirioisa eli pockstauis prucattu taicka harioitettu." Tällä "juuri vähällä" Agricola epäilemättä tarkottaa omia, ennen Uutta Testamentia, toimittamiansa suomenkielisiä kirjoja.
Mutta että kansan seassa runotaito oli eleillä, sen todistavat meidän aikoihin asti säilyneet runot Sant Henrikistä, Elinasta ja Klaus Kurjesta sekä Ritvalan helkavirret. Kaikki nämät ovat Länsi-Suomesta kerätyt ja niihin voinee panna täytteeksi runon N:o 13 Kantelettaren 3:ssa osassa, joka näyttää kuinka 4:n Ritvalan helkavirren aine on muodostunut Karjalassa. Näissä on kaksi legendaa eli pyhätarinaa, nimittäin "S:t Henrikin surma" ja "Mataleenan vesimatka;" muut voisi sanoa balladeiksi.
Runon S:t Henrikin surmasta oli Porthan saanut Palmsköldin kokouksesta ja painattanut kirjaansa Chron. episc. Finl.; siitä se on otettu Kantelettaren 3:een osaan. Mutta Suomen kirjallisuuden varoista tapasi prov. Lönnrot kaksi käsikirjotusta, joista toinen sisälti lyhyemmän, toinen pitemmän toisinnon samaa runoa. Niistä kaikista parsimalla on prov. Lönnrot sen nyt saanut 275 värsyiseksi ja jotenkin täydelliseksi. Semmoisenaan se löytyy painettuna kirjassa "Suomi" 1856. Porthan tätä runoa ei arvellut järin vanhaksi (non remotissimae esse aetatis), mutta siinä löytyvistä vanhoista sanoista ynnä Hämeen murteessa nykyään tietämättömästä päätteestä -vi (uupunevi), päättää prov. Lönnrot[23] syyllä, että se jo muinais aikoina on syntynyt.
Tämä runo on aivan vanhain kertomusrunojemme tapainen. Samalla lavealla suulla juttelee asiat pienimpine haaroineen (k. esim. kun Henrik käskee pilttinsä valjastamaan y.m.), sama erilausetten ja tapausten peräkkäin asettaminen ilman likempää liitosta, josta Suomen runon kertomustapa kuitenkin tulee niin lyhyeksi, sama koristamattomuus ja kuvausten puute, jota kuitenkin kielemme luontaisen kuvallisuuden tähden ei havaitsekaan puutteeksi. — Ulkomuodon suhteen ei tässä runossa ole paljon mitään moitteen sijaa; ainoastaan parissa kohdin on mitta vähän vaillinainen. Vaan sitä kantaa, jolta kertoja tapausta on katsellut, täytynee sanoa matalaksi.
Runo alkaa sillä että Henrikki kehottaa Erikki kuningasta hänen kanssa lähtemään
"Maalle ristimättömälle.
Paikalle papittomalle,
Kivikirkot teettämähän,
Kappelit rakentamahan."