Mutta Suomen runollisuus tällä aikakaudella ei pysynyt enää hengellisyyden rajoissa. Uusi laji alkaa ilmestyä tälle alalle, se on tilapää runomus. Ensimäinen täänkaltainen runoelma, josta meillä on tieto, on onnentoivotus Sigismund kuninkaalle kun tuli Vilnaan v. 1589.[203] Sen on kirjottanut joku Vilnan akatemian oppilas, epäilemättä katolisuskoinen Suomesta. Mutta se on kadonnut. Muita siltä aikakaudelta ei tiedetä. Mutta nyt kun Suomessa oli tilaisuus ne saada painetuksi, alkoi niitä ilmestyä enemmän. Ne ovat onnentoivotuksia kirjain tekijöille, hää- ja hautavirsiä, lauluja kuninkaallisten henkien syntymästä ja kuolemasta sekä historiallisia. Totista runon suloisuutta niistä tietysti ei saa hakea, mutta välistä ilahuttaa meitä niissä kuitenkin sukkela sanan käänne tahi lämmin tunne. Merkittävä on että enimmät ovat runomittaan raketut, joka tässä on parempi kuin virsissä, missä nuotti oli haittana, mutta kuitenkin näyttää kuinka vähän sinä aikana tiettiin runomme oikeasta laadusta. Alkusointua ja ajatusriimiä niissä kyllä aina on (jälkimäinen kuitenkin välistä on vaillinainen); mutta runot ovat riimillisiä, täynnä katkaistuja sanoja ja tavujen pituudesta ei ole pidetty mitään lukua.

Ensimäinen tään ajan runoniekkoja on Erik Justander[204] (Kuoli
Mynämäen kirkkoherrana 1678), ensimäinen "poeseos" provessori Turussa.

Hän oli Brahen erinomaisessa suosiossa ja kirjotti hänen puolisonsa Katrina Stenbock'in kuoltua kolmikielisen jälkimuiston,[205] joista viimeinen on suomenkielinen. Se on aivan mautonta soperrusta samatekuin ruotsalainenkin, latinainen lainahöyhenillään vähän letustelee. Pait tätä on Justander vielä kirjottanut yhden "gratulatio Tavastrunico-rhythmica" Viipurin uuden kirkon vihkiäisiin[206] sekä "gratulatio Tavast-runico-finnonica" Pachaleniolle,[207] joka oli suomentanut kirjan Cantio cygnea. Edellinen on tehty "stante pede", jälkimäisen kutsuu "extemporanea", josta näkyy että siihen aikaan vallassäätyisissäkin vielä oli tapana edeltäkäsin valmistamatta laulaa runoja juhlissa. Vielä on säilynyt neljäskin Justanderin runoelma, nimittäin jälkimuisto,[208] jossa on kolme runopalaista ja yksi virsi. Eiköhän liene tämä "poeseos" provessorin into suomalaisia runoja sepittelemään taivuttanut muidenkin harrastusta samaan päin?

Kenen siihen lieneekin ansio, niin näemme kohta useampia muita senkaltaisia yrityksiä. Jälkimuistoja ovat Pipp. luettelon N:o 141 (Juh. Rauthelius, Janakkalan kappal., k. 1704) v. 1668, N:o 144 (Kaapriel J. Lagus, Kiskon kirkkoh. n. 1680) v. 1669, N:o 286 (Juh. Keckonius, Huittisten provasti, k. 1719) v. 1690, N:o 335 (Erik N. Qvist ja Kaapriel Langius) v. 1708 ja N:o 426 v. 1712. Onnentoivotuksia häihin N:o 348 (J.A.M.) 1700 ja 437 v. 1717. Onnentoivotuksia kirjantekijöille: N:o 74 (Jaakop Lignipaeus, Porin koulun rehtori ja Simo Mulinus Teiskon kappal.) v. 1654, N:o 107 (Taneli Reuter Oriveden kirkkoh. k. 1685) v. 1664, N:o 137 (Tuomas Rajalenius) v. 1667 ja N:o 201 v. 1679. — Hovirunoja: Ylistysruno XI:lle Kaarlelle (Martti Martinius) kieliopissa, Ulrika Eleonoran kuolemasta 1695,[209] ja riemuveisu XII:n Kaarlen kruunausjuhlaan (Juh. Scheffer, kun. hovisaarnaaja, sitte Geflen prov.) 1697.[210] — Ensimäinen historiallinen on: Ajantieto Suomen maan menoist ja uscoist, erinomaisest Suomen Pispoista cungin Cuningan ajalla, lyhykäisijn rijmein coottu a Laurentio Petri Ab., Praepos. & Pastore Tammelensi 1658,[211] uudestaan painettu 1671, 84, 95 sekä viimein Kaarle Reinin kädellä paljon lisättynä v. 1752. Tämä on Suomen runomittaan rakettu riimikronika, johon kehotus ja esimerkki luultavasti oli saatu Messenion tekemästä Suomen maan riimikronikasta. Niinkuin päällekirjotuksesta näkyy, tässä enimmiten on puheena piispain työt ja toimet. Mutta yhä välistä sekaantuu siihen tietoja Ruotsin ja Suomen yhteisestäkin historiasta, kuninkaista, sodista, vieläpä mainitaan Suomessa olleita ruttotauteja, tulipaloja ja nälkävuosia. Se ulottuu vuoteen 1671. Tämä riimillinen ajantieto tietysti ei voi sisältää totisempaa runohenkeä kuin muutkaan samanlaiset; mutta ei voi kieltää että se taitavasti on sommitettu ja varsinkin loppupuolessa, joka vasta lisättiin toiseen painokseen, tulee kuvaelus elävämmäksi ja itse kirjottajan tunteet toisinaan puhkeevat ilmi, virvotellen kertomuksen kuivaa juonta. Esim. kun. X:n Kaarlen ajasta laulaa:

"Ah cuing saartan saarta tätä!
Mones paicas näky hätä;
Sota surma, tauti tappa,
Ket eij vijmein kijnni nappa?
Cuules cuiteng Suomi culda,
Sanomat sanon, muista mulda:
Culki cuuluisa cuningas,
Ruotzin cruunattu ruhtinas,
Carl Gösta caunucainen,
Sangar sangen voimallinen,
Puski puskeit Puolacoita,
Jumi Juutei juonicaita,
Hajott' hahdet vihollisten,
Vieckain vesill olevaisten." j.n.e.

Historiallisia virsiä löytyy vielä yksi XI:n Kaarlen sodasta[212] ja toinen Vironmaan pelastuksesta.[213]

Mutta erinäisen maineen ansaitsee tämän ajan historiallisista runoniekoista Anterus H. Aschelinus, joka ensin oli "collega secundus" Turun tuomiokoulussa ja sitten Villnäs'in kappalaisna, k. 1703. — Hänellä näkyy olleen syvempi runosuoni kuin useimmilla muilla aikalaisillaan. Hänen laulunsa (runoja hän ei kirjoittanut) ovat kyllä enimmiten liian pitkäpiimäiset ja sanat niissä kovin runnellut, voidaksensa tyydyttää nykyisen ajan vaatimukset, mutta niissä ilmottuva tunteen into ja totisesti runolliset vertaukset kohottavat ne kuitenkin tavallista korkeammaksi. —

Hänen teoksiaan on säilynyt: virsi Suuresta nälästä 1697,[214] ilolaulu Narvan voitosta,[215] ja Uronuhri Jumalalle XII:n Kaarlen edestä 1703.[216] Kukaties on myöskin virsi Ulrika Eleonoran kuolemasta saman miehen tekemä; sen tahtoisi päättää sukulaisuudesta vertauksissa ja lauseissa. Ensinmainitusta otamme palasen näytteeksi:

"Ach cuing suur on minun tuscan
Tämän surkeun valjus sääs!
Murhen myrsky, vaivan pusca
Maahan syöxe cruunun pääst;
Usein uitan vuoteni
Hartaill kyyneleilläni
Tällä surkeel näljän ajal,
Cuin nyt pyöri joca majal".

— — —