Toisessa[219] suree Turun piispa Gezelion kuolemaa; kolmas[220] on erinomaisesti innollinen, jossa hän valittaa sen tuen raukenemista, mikä aina vielä oli pitänyt toivon pystyssä, XII:n Kaarlen kuolemaa. Lopulla kiroo sitä kättä, joka sen murhan on tehnyt, ynnä Norjan maata, jossa se on tapahtunut:

"Norjan nijtyt, Norjan nurmet
— — —
Älköhön äckäckö äänet,
Sattuco sinne satehet,
Coskeco cans coscan caste
Vainioille vihollisten!"

Neljäs[221] Ulrika Eleonoran kruunauksesta ilmottaa jo taas vähän uutta toivoa ja viides[222] riemuitsee lähenevästä rauhasta:

"Sota suuri sammucohon,
Pahat päivät paetcohon,
Rauetcohon raju ilmat!
Muuttucohon murhem mustat,
Surkeudet sijrtyköhön!
Rauha armas riendyköhön,
Riemu runsas ruvetcohon,
Auring' armas astucohon
Vaivatuita virvottaman,
Levottomij lohduttaman!"

Näiden riimillisten ja virheellisten runoin joukosta havaitsemme kuitenkin ihmeellä muutamia, joissa ulkonaisen muodon suhteen ei ole melkein mitään moitteen sijaa. Yksi näitä on Ilolaulu Jesuksesta v. 1690.[223] Sen tekijän Mattias Salamnion sanoo Stjernman[224] olleen kappalaisna Pohjanmaalla, ja Juslenius (muuten pannen hänelle nimen Juhana) mainitsee Kalajoen kappalaiseksi.[225] Mutta Kalajoella ei tiedä Strandberg löytyneen sennimistä pappia, ja koko sukunimeä ei ole hänen kirjassaan. Samaten olen häntä hakien turhaan katsonut läpi Pohjanmaan henkikirjat v. 1690. Miten asian laita lieneekään.

Ilolaulu Jesuksesta, joka sisältää 29 runoa 2265 värsyssä, on runomittaan sovitettu evankeliumi. Se kertoo lyhyesti Jesuksen syntymisen, luettelee vieläkin lyhyemmin hänen työnsä ja rupeaa sitten kuvaelemaan hänen kärsimistänsä, kuolemaa sekä ylösnousemusta. Aine on semmoinen että sen jalous paraten ilmottaikse evankelistain yksinkertaisissa, koristelemattomissa sanoissa. Mitä taito siihen lisää on useammin vahingoksi eikä eduksi. Sentähden ei voi evankeliumein runolliseen muotoon rakentaminen milloinkaan täydellisesti tyydyttää. Mutta jos tätä runoa lajissaan katselemme, niin on tunnustaminen, että hän kertomuksensa taitavasti on sovittanut ja käyttänyt sen kaunistamiseksi ja elähyttämiseksi kaikki runomme omituiset suloisuudet. —

Paikottain on hän kyllä kovin niukka ajatusriimin viljelemisessä, mutta enimmiten sitä hyvin sopivasti käyttää, kertovärsyissä sanoen asiaa yhä väkevämmillä sanoilla. Kuvaus on välistä hyvinkin elävä, niinkuin esim. 6:s runo, jonka aineena on Israelin kansan pako Egyptistä, ja 19:s Jesuksen kuolemasta ynnä 20:s ihmeistä, jotka samassa tapahtuivat. Tämä 19:s runo on siitäkin merkillinen että vanhain runoin tavalla tekee mielelliseksi kielelliseksi luontokappaleen. Aurinko nimittäin Vapahtajaa ristinpuussa pilkattaessa

"Katsoi päälle korkealta,
Muutti muotonsa parahan,
Kasvons pian pojes väänsi
Luojan surmasta surussa;
Sanoi suulla surkealla:
Kussas on ilo enämpi,
Kosk' on Luoja kuolemassa?
Pitäisikö paisteheni
Laskemani lempehemmän
Päälle kansan kelvottoman?
Pani poijes seppelensä,
Riisui puhtahan pukunsa,
Surumanttelin sivalsi,
Peitti silmänsä punaiset".

Vaan kun sitten Vapahtaja vaivoissaan huusi: Jumala miksi minun hylkäsit? niin aurinko tulee jälleen pilvistä häntä lohduttamaan.

Tämän runon ulkonainen muoto on melkein virheetön; ainoa moitittava on silloin tällöin sekaan luikahtanut kankeampi värsy, joku ainoa katkaistu sana ja tuo jo mainittu paikottain puuttuvainen ajatusriimi. Myöskin näkyy sanain ja lausetten valitsemisessa toisinaan jotain talonpoikamaista. Mutta kuitenkin luulisin että se Suomen runollisuuden ystäville vielä nytkin voisi olla mieleen. Senaikuiset miehet sitä pitivät suuressa arvossa, niinkuin Juslenion lause[226] todistaa. Ja ihan nykyään v. 1852 ilmestyi[227] se uudestaan 14:ssä painoksessa.