"Ruhtinas Ruotzin rakas,
Suoja suur Suomen saaren,
Cuningas cummangin callis!"
Me jo olemme nähneet[240] lauseen vuosisadan loppupuolelta, joka todistaa että tämän aikakauden alkaessa Suomi vielä oli yleisenä puhekielenä ylhäisempäin säätyin seuroissa. Saman todistavat loppusanat Messukylän provastin Henrik Lilion tekemässä häärunossa 1723.[241]
"Suomen runoilla puheli,
— — —
Ett on jäänyt jäljemmäxi
Kielet siltä corkiammat:
Saxa herraen salihin,
Latina lavitzan alle,
Ruotzin kieli ruostuneexi."
Mutta kuitenkin oli Ruotsikin jo kauan Suomen rinnalla viljelty, niinkuin provasti Idman todistaa esipuheessa kirjaansa Suomen ja Greikan kielen sukulaisuudesta, nimittäin että: Suomen etevämmät suvut naimisen ja virkatointen kautta ovat tottuneet Ruotsin kieleen, joka niinmuodoin jo kauan aikaa on ollut vallassäätyisten yleisenä äitinkielenä. — Nytpä näitä vallassäätyisiä alkoi Ruotsin kieli yksinään vallottaa, johon on todisteena sekin että vuonna 1746 Turun porvareissakin on vaan juuri harva suomalainen nimi jälellä.[242] Merkillistä on että nämät harvat nimet enimmiten tavataan leskiltä, jotka eivät hennoneet panna pois sitä nimeä, johon ensilemmen muistot olivat sidotut. — Ja nyt kun Latina yliopiston väitöksistä alkoi vähetä, niin sen sijaan tuli Ruotsi. Ensimäinen ruotsinkielinen väitös Turussa pidettiin v. 1749 (K. Fr. Mennanderin johdon alla). Sen tekijä Turkulainen Wassberg tästä itse sanoo: tämä oppikoe on ensimmäinen, joka tässä kuninkaallisessa akatemiassa ilmestyy äitinkielellä (på modersmålet). Tästä näkyy kuinka Ruotsi silloin jo oli alkanut perehtyä Suomeen.
Mutta löytyi yhä edelleenkin niitä, jotka pitivät Suomen kielen omanaan. Niin esim. Juhana Gråå onnentoivotuksessa 1728:[243] "tahdoi oman maan kielellä onnea toivottaa". — Mattias Hallenius väitöksessä 1732:[244] äitin kielellä sanotaan maatamme Suomeksi. — Jaakop Chydenius onnentoivotuksessa 1751:[245]
"Suomen suorilla sanoilla,
Äitin äänel ällistellä".
Ja ihmeellisesti kyllä. Vaikka Suomen erinäistunto yleiseen nähtävästi oli hämmentynyt ja Suomen kieli pakenemistaan pakeni sivistyneitten seuroista, niin juuri tästä lähtien kiihtyy into oman maan nykyis- sekä muinais-oloa tiedustelemaan ja harrastus Suomen kieltä sekä tieteellisesti tutkimaan että runoiksi käyttämään. Edellinen seikka oli seuraus siitä että tutkintohalu, joka edellisten kahden vuosisadan kuluessa yksipuolisesti oli rippunut kiinni kirkollisissa ja uskonnollisissa aineissa, nyt Suomessa niinkuin muualla kääntyi maallisiin, joista oman maan luonto ja historia tietysti oli lähinnä esineenä. — Sen kiihkeämmän rakkaudenpa Suomen kieleen, joka nyt muutamissa miehissä syttyi, kyllä osaksi selittänee tuo 1700 vuoden paikoilla keksitty muka Suomen sukulaisuus Hebrean kielen kanssa ynnä siitä seuraava Suomen kielen arvon korkeneminen oppineitten silmissä. Mutta syytä on arvella että juuri tuo nyt alkava Suomenkielen katoaminen ylhäisistä säädyistä sytytti mainitun kiihkon. Sillä kun Suomen ulkonainen tila ynnä Ruotsin nyt kohoava kirjallisuus vaikutti suuren joukon ruotsistumista, niin suru ja harmi siitä viritti muutamain syvempäin sydänten pohjassa kytevän kotimaan rakkauden ilmituleen. Nämät harvat nyt kaikin voimin rupesivat ponnistamaan kohottaaksensa oman maan kieltä sen halvasta tilasta.
Innollisin ja nerokkain tään ajan fennofiloista (siksi Juslenius itse[246] useammin paikoin kutsuu niitä, jotka niinkuin hän harrastelivat Suomen kielen viljelemistä) oli mainio Taneli Juslenius. Hänen sydämensä oli ikään kuin tulivuori, josta, maanpinnan kovaksi kylmettyä, sisällinen tuli leimahtavana patsaana ponnisteleikse ilmaan. Vaihetteleva elämänsä on muualla[247] niin hyvin kuvaeltu, ett'ei sitä tässä ole tarves muuten kuin lyhyimmältä kerrota. Hän oli papinpoika Mynämäeltä, syntynyt 1676. Isäkin jo näkyy rakastaneen Suomen kieltä, niinkuin näkyy latinaisesta onnentoivotuksesta, jonka kirjotti Pachalenion ennenmainittuun kirjaan.[248] Poika Taneli 15-vuotisena tuli yliopistoon, jossa pian piti kaksi merkillistä väitöstä. V. 1712 pääsi pyhäin kielten provessoriksi, mutta jo seuraavana vuonna täytyi "Isoa Ryssää" paeta Ruotsiin. Rauhan tehtyä palasi kotimaahan ja virkaansa, tuli sitten jumaluusopin provessoriksi ja 1734 Porvoon piispaksi. Siitä pakeni 1742 uudestaan Ruotsiin, jossa Skaran piispana kuoli 1752. — Hän oli syvästi oppinut mies, niinkuin monikielisistä, hänen kirjotuksissaan löytyvistä viittauksista näkyy. Opin ja taitonsa tähden häntä pidettiin suuressa arvossa, niin että hän jo 1728 sai enimmät huudot Turun piispavaalissa ja 1734 yht'aikaa sekä Turkuun että Porvoosen, joista sitten valitsi jälkimäisen. Ja vielä seuraavakin miespolvi hänestä puhuu suurella kunniotuksella. Niin esim. Porthan[249] kutsuu hänet: ansiollisimmaksi tämän kansan ja kirjallisuutemme puolustajaksi. — Muuten hänestä vielä on mainittu, että hän Ruotsia puhuessaan kovasti mursi Suomeksi, josta voipi päättää hänen viimemainittua kieltä enimmin puhuneen.
Näin innokas ja arvossa pidetty mies tietysti on syvälle vaikuttanut kansalaisiinsa, ja sentähden on tärkeä tarkemmin tutkia, minkälainen mieli hänen lauseissaan ilmottuu.
Ensimäinen teoksensa oli "Aboa vetus et nova" 1700. Tässä hän pilvien korkealle ylistää kaikki mitä Suomessa on, eikä juuri pidä tarkkaa lukua onkos kaikissa sanomissa aivan tukevaa perää. Niin esim. juttelee kuinka Kustaa Aatolppi Suomalaisten ja joidenkuiden muitten kanssa vallotti Saksan! — Suomen kielen, joka — tässä (Turussa) niinkuin koko suuriruhtinaanmaassa on äitinkielenä, vaikka Turussa Ruotsiakin puhutaan — hän arvelee olevan alkukieliä, koska ei muka mikään kieli voi kehua olevansa sen synnyttäjä. Suomipa on Lapin, Viron ja Bjarmin kielen emänä, joiden lisäksi muutamat lukevat Slavoniankin.[250]