Toisen väitöksensä hän piti v. 1703, nimeltä "Vindiciae Fennorum" (Suomalaisten puolustus). Sen alottaa Ciceron sanoilla: Emme ole syntyneet ainoasti itsemme tähden, vaan osan syntymästämme vaatii itselleen kotimaa, osan vanhemmat, osan ystävät. — Jusleniuspa ei arvellut voivansa millään muulla paremmin maksaa velkansa kotimaalle kuin voimia myöten kansaansa puolustamalla väärinpuhujain soimauksista. Ensimäisessä luvussa puhuu Suomen maan tuotteista, nähtävästi perustuen Paulinon ennenmainittuun runoelmaan. Hän sanoo Suomen voivan laulaa itsestään:

"Musta minä muiden nähden,
Valkea oman emännän."

Toisessa luvussa puolustelee Suomalaisia sitä soimausta vastaan, etteivät muka milloinkaan olisi kyenneet muistettaviin töihin. Tämän puolustuksen edellinen, sotatekoihin koskeva puoli on jo tullut mainituksi. Samaten näyttää sitten Suomalaisia löytyneen oppineittenkin joukossa, arvellen että täälläkin enemmän tulisi kirjoja ilmi, jos vaan olis kustantajaa. Lopussa sanoo tähän työhön yrittäneensä: kotimaan rakkaudesta, joka kaikkea rakkautta on ylin. — Hän ei sitä ole tehnyt maineen vuoksi, vaan: siihen olen tyytyväinen että olen Suomalainen ja että minua kiitettyyn kansaan luetaan, vaikka muuten olisinkin tuntematon.[251]

Sama palava kotiimaanrakkaus ja viha siitä että Suomea halveksitaan, loistaa meille kaikista Juslenion myöhemmistäkin teoksista. Niin onnentoivotuksessa väitökseen 1725:[252] Mitäs Sun on tekemistä Suomalaisten kanssa, mainio tohtori P.? Rikoshan on pitää huolta halveksitusta kansasta. — Niin myös puheessa: De convenientia linguae fennicae cum hebraea et graeca (Suomen kielen sukulaisuudesta Greikan ja Hebrean kanssa), jonka piti 1712 provessori-virkaansa alottaen. Tällä vertaamisella, sanoo Juslenius, minä joka lapsuudesta asti olen ottanut työkseni kotimaan ylistämisen, tahdon herättää Suomalaisteni halun tutkimaan näitä sukulaiskieliä, jotka heidän on yhtä helppo oppia kuin Ruotsalaisen Saksaa!! — Tässä myös löytyy tuo ylempänä mainittu virsikirjan ylistys. Suomen runoelua Hebrealaiseen verraten, hän ottaa esimerkkinsä Florinon sanalaskukirjasta ja huutaa ihastuksissaan: Mikä on tätä runoa somempi kun sitä alkukielellä katselee? mikä ytimellisempää (quid concinnius)? — Greikan kielen tuosta sanoo kaikki muut voittavan murteiden rikkaudella, vaan sitä lähimmäksi tohtivansa panna Suomen. Suomi varsinkin siinä on Greikan vertainen, että taitaa mieltä liikuttaa j.n.e. — Lopussa sanoo: joku kenties kysynee kuinka minä pyhäin, jaloin kielten opettajaksi määrättynä, olen ottanut ylistääkseni tätä niin halpana pidettyä kieltämme; mutta olen tällä tahtonut herättää kansalaisteni halun pyhät kielet oppimaan.

Esipuheessa sanakirjaansa hän arvelee monen ehkä kummeksivan, ettei hän piispana ollen käyttänyt loma-aikojansa kirkolle tärkeämpään työhön kuin tämä muka oli. Mutta hän sanakirjallaan tahtoi ulkomaalaisille antaa tilaisuuden oppia Suomen kyllä halveksittua, vaan ei halveksittavaa kieltä ja suomenkielisistä kirjoista nähdä että Suomalaiset ovat yhtä jumaliset ja puhdas-uskoiset kuin muutkin kansat. Kun ei tähän työhön kukaan muu käynyt käsin, hän siihen oli ryhtynyt itse, sillä: lapsuudesta asti on minua semmoinen kotimaan rakkaus polttanut, että sen hyödyksi en välttäisi minkäänlaisia vaivoja tahansa[253] — Suomen runon kehuu niin kauniiksi ja liikuttavaiseksi, ettei lyhyeltä voi selittääkään. — Tässä hän myös kertoo mikä hänessä niin hartaan rakkauden Suomen kieleen oli sytyttänyt, sillä vahvistaen mitä ylempänä on arveltu vaikuttavimmaksi syyksi nyt alkavaan Suomikiihkoon. Hänen ollessa lastenopettajana nuoremman Gezelion talossa, tuli kerran piispan luoksi "muuten kelpo mies", vaatimaan sääntöä, joka kieltäisi Suomen kielen viljelemisen sekä kirkossa että perheellisessä elämässä. Siihenpä piispa vaan lyhyesti vastasi: "Kaikki kielet ovat kiittävät Herraa!" — Itse Juslenius arvelee että paljon suurempihan kunnia Jumalalle on siitä, koska sanotaan häntä tässä Ruotsin valtakunnassa palveltavan Ruotsin, Suomen, Lapin y.m. kielillä, kuin jos se ainoasti Ruotsiksi tapahtuisi. Tuo esitetty kielto olisi Paavin väkivallan kaltainen. Sitä eivät ole viisaat kuninkaat katsoneet sopivaksi eikä mahdolliseksikaan. Sentähden se tähän asti on jäänyt tekemättä ja armollisimman Jumalan varjeluksella niin on jääväkin![254] — Lopussa vielä sanoo: Jos eivät Suomalaiset köyhyytensä ja alhaisen elämänlaatunsa vuoksi olisi halpana pidetyt ynnä myös heidän kielensä,[255] niin ei työni suinkaan olisi turha ja hedelmätön. — — Niin sangen tuskallisella mielellä kirjotan (hän sen kirjotti toisen kerran maanpakoon ajettuna).

Ruotsissa hän lopun ikäänsä pysyikin; mutta vielä 1746 esipuheessa kääntämäänsä Svebelion katkismukseen[256] lähetti lämpmiä tervehyssanoja rakkaalle kotimaallensa.

Tämä käännös onkin ainoa Juslenion toimittama suomenkielinen kirja. Se meitä ihmetyttäisi, jos emme tietäisi kuin paljon hänellä sekä provessorina että piispana oli virkatoimituksia. Ja olemmehan nähneet että hän loma-aikoinansa, vaikkei kirjottanut Suomea, niin kuitenkin teki työtä Suomen kielen eduksi.

Me olemme nähneet että hän pyhäin kielten provessorina vertaili niihin
Suomea. Näissä tutkinnoissa hänellä oli edelläkävijänä ennen mainittu
Erik Cajanus ja jälkeisinä varsinkin Weman Hebrean[257] ja Idman
Greikan[258] kielen suhteen. Tähän arveluun perustivat Vhael Suomen ja
Henrik Ganander[259] Lapin kielioppinsa. — Saman arvelun nojasta
nuorempi Rudbeck Upsalassa väitti että Suomalaiset muka olisivat
ne kadonneet 10 Israelin heimokuntaa. — Niinpä Kaapriel
Arctopolitanuskin[260] sanoo että Suomalaiset, Virolaiset ja
Lappalaiset vielä nytkin suureksi osaksi puhuvat Hebrean kieltä!! —

Myöskin tiedämme että Juslenius on toimittanut Suomen sanakirjan. Hänen edelliset sanakirjat olivat vaan olleet pienoisia tulkkikirjoja, jotka ainoasti sisältivät tavallisimmat, jokapäiväisessä puheessa tarpeelliset sanat, järjestettynä ainetten mukaan. Tämä Juslenion teospa sekä sanavarain että tieteellisen järjestyksen puolesta täydellisesti ansaitsi sanakirjan nimen, vaikka hän sen kainosti kutsuu: Suomalainen sanalugun coetus. Parempaa ei sitten saatukaan ennen kuin ilmestyi Renvallin sanakirja 1826. — Esipuheessaan Juslenius sanoo tähän sanoja keränneensä sekä kirjoista että kansan suusta, johon hänellä, piispana ympäri laajaa hippakuntaansa matkustellessa, oli ollut hyvä tilaisuus. Lisää oli saanut Oriveden kirkkoherra Juhana Waneolta ja varsinkin runsaasti Vaasan kappalaiselta A. Aspegrenilta. Mistä seudusta mikin sana oli saatu, ei ole pannut kirjaansa sekä sentähden että siitä useinkin olis ollut vaikea saada selvää, että myös siksi että näistä sanoista yhteinen (kirja) kieli rikastuisi.[261] Samassa esipuheessa hän myöskin lupaa, jos Jumala ikää soisi, parantaa ja enentää Vhaelin kielioppia, joka hänen mielestään kovin yksipuolisesti noudatteli Pohjanmaan murretta. Arvattavasti oli siis siihenkin varoja kerännyt, mutta sitä lupausta ei hänen enää sallittu täyttää.

Tietty on että virkamiehissä menneellä aikakaudella oli ollut ja nytkin vielä oli paljon Ruotsalaisia. Näiden taitamattomuus Suomen kielessä tietysti oli suureksi haitaksi rahvaallemme. Tästä valittivat 1734 vuoden valtiopäivissä[262] piispa Juslenius ja provasti Forskåhl Porvoon hippakunnan puolesta, josta seurasi se että kuninkaallisessa vastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin v. 1739 säättiin suomennettavaksi Ruotsin laki ynnä ne kuninkaalliset säännöt ja asetukset, jotka Suomen talonpojille voisivat olla tarpeelliset. Senlisäksi kuningas 42:ssa § lupaa antaa "tuomari- ja muita virkoja Suomessa Suomen kieltä taitaville miehille", mutta tekee sen lupauksen jälleen melkein mitättömäksi lisäyksellä: "jos asianhaarat ynnä asianomaisten kelvollisuus ja virkavuodet niin sallivat". Jotain parannusta tämä sääntö, niinkin mietona kuitenkin näkyy vaikuttaneen, koska Ruotsalaisten luku hovioikeudessa, niinkuin olemme nähneet, tästälähin vähenee. Mutta tuntuvammin vielä vaikutti edellinen sääntö; sillä tästä ajasta alkoi tulla paljon enemmän suomenkielisiä asetuksia kuin ennen. V. 1721-1739 niitä oli tullut melkein sata; v. 1739-1766 tuli enemmän kuin 300. Ja v. 1759 ilmestyi Ruotsin lain suomennos Turun oikeuden aktuarius Yrjö Salonion tekemä, ynnä perustuslait suomennettuna 1765. — Merkittävää tämän suhteen on, että kuningas vastauksessansa puhuu ainoasti talonpoikien tarpeesta saadaksensa suomenkielisiä asetuksia, ja että julistuksissa rukouspäivistä ynnä vastauksissa pappien ja talonpoikien valituksiin aina puhutaan Ruotsista ja Suomesta erikseen.