Tämä Juslenion yritys Suomenkieltä julkisemmaksi saattamaan ei ollut ainoa tällä aikakaudella. Vuonna 1748 kun Suomen kenralikuvernörin luona juhlallisuudella vietettiin perintöprinsi Kustavin syntymäpäivää, laulettiin siinä suomalainenkin, maisteri Juh. Justanderin sepittämä laulu.[263] Ja seuraavana vuonna, koska yliopisto vietti juhlaa Kaarle-herttuan syntymän vuoksi, siinäkin luettiin pitkä Suomen runo,[264] ylioppilas K.F. Molleron sepittämä, jossa löytyvät seuraavat merkilliset sanat. Hän sanoo että yliopistossa tähän asti:

Ovat asiat ajetut,
Ascaretkin asetetut
Kielill ehkä keviöillä,
Cuiteng meille vierahilla.
Ihanat idäiset kielet,
Suomen syvän suculaiset,
Romin runot röyckiämmät,
Ynnä Ruotzin runsahimmat
Ovat caicki caicunehet,
Täsä paicas paucunehet;
Mutta Suomi syvimmäinen,
Äitin kieli ääritöinen,
Jos ei sytehen sysätty,
Ombi cuiteng unhotettu
Eikä ongehen otettu.
Minä heicko Hämäläinen,
Joc' en suotta Suomeen suutu,
Mielin mielellä hyvällä,
Päiväll tällä parahalla
Suomen sanoja sanella,
Äidin äänell äänitellä.

Hän toivoo sitten ettei Jumala eikä kuninkaallinen perhe

Suomen curjan cuicutusta,
Ilon riemun jylinätä
Cuule corvilla covilla,
Catzo silmill carsahilla.
— — —
Cuule culdamuruisemme,
Caarle ruhtinas roheva,
— — —
Sallitps Ruotzingin runoja,
Sallit Saxan sanalascut,
Veisut kielill vierahilla,
Suomen semmengin sanoja j.n.e.

Eriskummainen sattumus on yhteen vuoteen sovittanut tämän ja yllämainitun Wassbergin perinvastaiset sanat.

Jo mainittuin Juslenion ansioin lisäksi tulee vielä että näkyy olleen ensimäinen, joka rupesi keräämään Suomen runoja. Porthan väitökseensä: De poesi fennica on ottanut muutamat Juslenion mainitsemat runoin alkusanat. Itse runoja ei sano tuntevansa, valittaen suureksi vahingoksi, että kaikki Juslenion keräykset ovat joutuneet tulen omaksi.[265] Juslenion keräämät taisivat kaikki olla nykyisempiä, jonka arvelun vahvistaa se, että hänen sanakirjassaan löytyy juuri harva Suomen muinaistaruun koskeva sana ja niistäkin enimmät väärällä merkityksellä: Väinämöinen = Nereïs, Tapio = skog, Mehtola = djur-hide, Tuoni = död; Ahto, Lempo ja Hiisi ovat oikein selitetyt ja muita sellaisia ei olekaan. Juslenion kirjoituksissa ovat mainitut: se runo, jonka alkusanat jo löytyvät Cajanon väitöksessä,[266] ja kaksi muuta, nimittäin "Anterus Pyhäjoelda",[267] — sekä: tuo tietty runo ylkämiesten tulosta "päivän huovoisilda ja cuun kehildä".[268] Tämä viime mainittu kun ei vaan liene kuitenkin joku toisinto runoa "Suomettaren kosiat." Vaan mistäs päättää kun ei siitä tiedä enempää kuin mitä tässä on mainittu. — Mainitaan tällä aikakaudella paitsi näitä myös pari muutakin kansarunoa nimittäin "Porsasten tappelusta"[269] ja Henrikin surmasta,[270] joka oli toisellainen kuin tuo Palmsköldin kokouksessa säilynyt; sanat siinä ovat kovin katkonaiset. Vanhoista loihturunoista on yllämainittu Karhun runo uudestaan painettu Arctopolitanon väitöksessä: De origine et religione Fennorum, ja Mattias Hallenius väitöksessä: De Borea-Fennia[271] lupaa kerätä sekä julistaa Suomen runoja, joissa lauletaan pakanallisista epäjumaloista, juhlista j.m.s. ynnä katolisesta taikauskosta. Mutta lieneeköhän niitä sitten kerännytkään, koska ei sen enempää ole kuulunut.

Miellyttävää on Juslenion lauseista nähdä kuinka tieto Suomen runon oikeasta luonteesta selviämistään selvisi. Väitöksessä: Aboa vetus & nova hän sanoo: Suomen runossa on 8 tavuuta värsyssä sekä lamdaismoa (alkusointua) ja pidetään suurta huolta sanojen sulosoivuudesta ynnä äänikästen sointumisesta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi riimi (jonka siis hänkin piti tarpeellisena). Runoelua sanoo talonpoikain viljelevän yhtä paljon kuin oppineet ja niillä samatekuin muinoin Arkadiassa olevan synnynnäinen runolahja, niin että missä tilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä osaavat laulaa jaloimmat runot. — Puheessaan Suomen ja Hebrean kielen sukulaisuudesta, joka on 12 vuotta myöhempi, hän sanoo Suomen niinkuin Hebreankin runot olevan jaetut kaksoisvärsyihin, joista jälkimäinen toisilla sanoilla kertoo saman ajatuksen kuin edellinen taikka väkevämmänkin (emfatikhoteron). Milloinpa useampia värsyjä pannaan yhteen, niin niissä on lauseen eriosat ladeltuna taikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. Sen näyttävät sanalaskut. — Viimeinkin 36 vuotta jälemmin kirjottaa sanakirjansa esipuheessa: Meillä on omituinen runomuksen laji, "Glyconilaisen tapainen", jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä huolta arvosta (neglecta quantitate) ja mielellään alotetaan värsyn kaikki tahi joka toista sanaa samalla puustavilla tahi tavuulla. Se on rikas kuvallisista sanoista sekä sanankäänteistä[272] eikä niitä paitsi pidetä runollisena. Varsinkin viljellään aina kertoomis- ja kiihtymislauseita.[273] Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka esivanhempamme, muiden kristittyin kansain esiemerkkiä seuraten, ovat sepitelleet riimillisiäkin virsiä. Vaan kun vapaammalla innostuksella kotimaan virtaa ovat seuranneet,[274] riimin siteet hyljäten, niin ovat kohonneet paljon korkeammalle, jälitellen Maron heleä-äänen lauluja. Esimerkiksi semmoisista vetää meille jo tutun Salamnion Ilolaulun Jesuksesta.

Jos nyt käännymme tään ajan runnollisuutta katselemaan, niin meille heti pistää silmään, että enimmät sen viljelijät olivat Pohjanmaalta, samaten kuin muukin suomenkielinen kirjallisuus nyt suurimmaksi osaksi joutui heidän käsiinsä. — Kirjallisuutemme alku oli ollut Turun seudulla ja Isoa vihaa edelliset kirjottajat olivat melkein kaikki Varsinais-Suomalaisia ja Hämäläisiä sekä niiden lisäksi muutamia Satakuntalaisia ynnä joku muista maakunnista. Mutta n. 1700 alkaa sille alalle saapua Pohjalaisia, pian vallottaen sen melkein yksinoikeudekseen.

Tämän aikakauden alkupuolella näkyy myöskin koko joukko Satakuntalaisia, vaan Hämäläiset ja Varsinais-Suomalaiset ovat aivan muutamiin supistuneet. Wiipurilaisia uskonpuhdistuksen aikana oli näkynyt muutamia, sitten katoavat kokonaan. Savo-Karjalaisia ilmestyy joku tämän aikakauden loppuvuosina. — Seuraavana aikakautena suorakielinen kirjallisuus enimmäkseen on Pohjalaisten ja Satakuntalaisten käsissä, runoilijoista viljavin kyllä oli Turkulainen, vaan suurin joukko Pohjalaisia, joiden avuksi nyt jo alkaa saapua enemmän Savo-Karjalaisia.

Eikös tätä seikkaa niin sopine selittäminen että Suomen sydänmaihin yhä syvemmälle levenevä sivistys mihin maakuntaan kulullaan kerkesi, siinä alussa herätti vilkkaampaa hengen elämää ja Suomen kirjallisuudelle viljelijöitä, varsinkin sillä keinoin että koulujen kautta kohotti rahvaan lapsia oppineitten säätyyn. Vaan sivistyksen seurassa leveni aina ruotsalaisuus vähitellen tukahuttain jälleen sitä nousevaa Suomen sivistystä. Tänä aikakautena, kun ruotsalaisuus todentodella alkoi tunkea Suomen kieltä pois ylhäisemmistä säädyistä, niin se tietysti ensin onnistui Turussa ja sitä likimmissä maakunnissa, mutta Satakunnan saloihin ja Pohjan pitkille perille se ei vielä oikein näy uskaltaneen ulota. Wiipuri oli vieraan vallaan alle joutunut ja Savo-Karjalassa ei vielä ollut muuta kaupunkia eikä koulua kuin Savonlinnan.