Melkein kaikki suomenkieliset kirjottajat Ruotsinvallan aikoina kuuluivat pappis- ja opettajasäätyyn. Porvarisäädyssä silloin vielä korkeampaa sivistystä harvoin löytyi ja virkamiehistä suuri osa oli Ruotsista tulleita, jotka Suomea eivät osanneet ollenkaan. Mutta pappissäädyssä harvoin näkyy olleen muukalaisia; se sääty, rahvaan keskellä asuen, oli tottunut sen kieleen; se sääty muutenkin oli se, joka melkein yksinään viljeli kirjallisuutta. Luonnollista siis on että juuri papit enimmiten ovat kartuttaneet suomenkielistäkin kirjallisuutta. — Pohjanmaalla, missä ei aatelia löytynyt ja kaupungit myöhään olivat syntyneet, pienet, papit olivat melkein ainoat oppineet. Talonpoikaissääty oli varakas ja rohkea; siitä oli suuri osa pappissukuja vielä miesmuistissa lähteneet ja sitä heimolaisuutta vahvistivat yhä uudelleen naimisliitot pappein ja talonpoikain lasten välillä.[275] Eipä siis kummaa jos näiden molempain syiden, sivistyksen ja selvän suomalaisuuden yhtymisestä, Pohjanmaan papeissa erittäinkin syntyi into Suomeksi kirjottamaan ja varsinkin runoelemaan. — Tämä seikka, että suomenkielinen runoelu melkein kokonaan oli pappien käsissä, selittää myös miksi runollisuutemme suurimmaksi osakseen oli hengellinen, ja miksi maallisissakin aineissa liikkuen enemmiten kuitenkin ilmottaa hengellisiä tunteita.
Miten Pohjalaiset lienevät vaikuttaneet kielemme suorasanaiseen viljelyyn, olisi tutkittava. Runollisuudessa se näkyy siinä että yhä enemmän ja paremmin alettiin viljellä Suomen runoa.
Suomen vanhan runomitan mukaan suunniteltiinkin tavallisesti tämän ajan tilapäärunoelmia. Ensivuosina Uudenkaupungin rauhan jälkeen ilmestyi vielä joku riimillinen runo ja muutamissa vaihettelevat riimilliset ja riimittömät värsyt. Mutta yhä enemmän pyrkii säännöksi että niihin ei saisi panna riimiä. Muissakin kohdin näkyi vielä tottumattomuus runon rakentamiseen, mutta vähitellen näemme siinä edistymisen. Muutamat arvelivat täytyvänsä alottaa rivin jok'ainoan sanan samalla puustavilla.[276] Muutamat, nähden Suomen runon trokeisen muodon, pitivät virheellisenä värsyt, missä oli sananjakoa, ja välttivät siis huolellisesti kaikki parittomantavuiset sanat.[277] Jotkut, nähtyä että Suomeksi voipi sanoa "panemaan" ja "panemahan", "hartaalla" ja "hartahalla", ja tätä seikkaa oikein ymmärtämättä, alkoivat pistää h:ta, mihin se ei olisi sopinutkaan. Sillä lailla saivat tämmöisiä värsyjä kuin:
Linnas samas lujahassa, — — — Osahasa oikiasa j.n.e.[278]
Kun se luulo oli yleinen, ettei Suomen runo pidä lukua sanojen arvosta, niin pantiin välistä pitkiä tavuita laskuun ja lyhyitä nousuun. — Katkaistuja sanoja ruvettiin yhä tarkemmin välttämään, mutta tään ajan paraissakin runoissa on aina edes joku semmoinen virhe luikahtanut sekaan. — Muutamat eivät tarpeeksi viljelleet ajatusriimiä taikka liittivät, runomme luonnetta vastaan, erilauseet yhdistyssanasilla toisiinsa. — Tuskin on yhtään tänä aikakautena syntyneistä runoista, joka kaikista näistä virheistä olisi vallan vapaa, mutta ylipäätään ovat paljoa paremmat, kuin mitä edellisinä aikoina oli sepitetty, ja yhä paranemassa. Samaten näkyy edistymistä sisällyksenkin puolesta. Asioita ei enää paljaaltaan kerrota, vaan puetaan johon kuhun kuvaukseen, ja sananväänteet ovat tulleet sileämmäksi, runollisemmaksi.
Ottakaamme nyt ensin esille historialliset runoelmat. Niistä kaikuu meille vielä muutamia valitushuutoja ison vihan vaivoista. Semmoinen on:
Sururunot suomalaiset,
Vaivoista valittavaiset
Poloisella Pohjanmaalla,
Ruotzin rannoilla, rajoilla
Vallan alla Venäläisen,
Vitzan Herran hurskaimman
Kijruhulda kirjoitetut,
Muille muistoxi jätetyt
Nämät vaivat nähneheldä
Pohjanmaalla poicaiselda.[279]
Näiden kirjottajalle Vhaelin ennenmainittu runo epäilemättä oli tietty; tällä runolla on sen kanssa paljon sukulaisuutta aineen järjestyksessä; mutta tämä on paljoa pitempi ja ulottuu melkein rauhaan asti. Enimmiten ovat asiat siinä vaan yksikertaisesti kerrottuna, mutta itse aine on niin syvästi liikuttavainen hirmuisuudessaan, ettei kuivintakaan kertomusta siitä voisi sanoa ikäväksi. Ja tässä ovat Suomen runon omituisuudet taitavasti käytetyt, runoilijan omat tunteet puhkeavat tuon tuostakin ilmi ja toisinaan on itse kuvaeluskin todella runollinen. Ulkomuodoltaan tämä runo on melkein aivan virhetön. Se kyllä on riimillinen, mutta riimiä ei ole väkisen tavotettu, vaan missä ei se itsestään valunut, heitetty pois. — Ensimäinen runo kertoo kuinka Venäläiset maahan tullessaan menettelivät; samatenkuin Vhaelin runossa luetellaan ensiksi tavarain ryöstämiset, sitten lasten viennit ja naisten raiskaukset, viimein nuot kauheat kidutukset. Järjestys on arvattavasti niin pantu siksi että lukijan mieli yhä kovempien kiusojen kuvilla yhä seyvemmälle tulisi liikutetuksi. Tässä nyt ei runoelija enää voi pidättää parkuaan, vaan huutaa:
"Ohoh suurta surkiutta!
Ohoh vaiva vaikiata!
Veden väändäpi verisen
Selkiöistä silmistäni,
Hijen hiuxista hijopi,
Poski päästä pusertapi".
Lopulla runoa kuvaelee Suomalaisten viheljäistä elämää sydänmaissa: