Kolmevuotinenkin, 1741 vuoden sota on synnyttänyt runonsa.[282] Sen on kirjottanut v. 1743 eräs Mardell Widman. Se on jo vedetty esimerkiksi niistä runoista, joissa trokeisen mitan säilyttämiseksi parittomantavuiset sanat ovat vältetyt. Sama mies on kirjottanut joulurunonkin.[283]
Myöskin on mainittava Kaarle Reinin (nimismiehen poika Ilmajoelta, Vähänkyrön kappalainen k. 1781) sepittämä jatko Tammelinon ajantietoon 1752. Se on oikeaan runomittaan rakettu ja mainitsee viimeeksi Aatolppi Fredrikin käynnin Suomessa. Sama mies on vielä kirjottanut 2 hautarunoakin[284] ja epäilemättä on hänen tekemänsä myöskin Ilmajoen asuvien valitus provasti Mennanderin kuolemasta.[285] Sen tekijäksi on mainittu Kaarle Juhananpoika, Pohjalainen, joka ei voi olla muu kuin Rein, joka oli Juhanan poika ja Ilmajokelainen. Reiniltä sanoo Porthan saaneensa tietoja runon oikeista rakennussäännöistä.[286] Reinin runot ovatkin ulkomuodoltaan virheettömät (paitsi että on melkein paljon katkaistuja sanoja), vaan runohenkeä ei ollut ollenkaan. — Pari historiallista virttä löytyy Apr. Achrenionkin tekemissä.
Nyt seuraavista, hovi-, hää- ja hautarunoista hempeämpää runohenkeä tietysti ei saa hakea; sen kieltää itse ainekin. Näitä runoja on harvoin:
Itse into ilmi tuonut,
Luonto lauluiksi takonut.
Juhlallisella luonteellaan, usein pöyhkeillä, mahdillisilla sanoilla ja vähän väkisen kiihotetulla tunteellansa ne paremmin kuuluvat kaunopuheellisuuteen kuin runollisuuteen. Sentähden puuttuvatkin enimmiten sitä luonnollista suloisuutta, joka on syvän ja totisen mieliliikutuksen synnynnäinen lahja. Joku ainoa todella lämmin ja suloinen tätä yleistä päätöstä ei kykene kumoamaan. Tavallisesti alkavat sillä että runolija lauluansa tai sydäntänsä kehottaa kajahuttelemaan ja nämät alkusanat useimmiten ovatkin paraat ja hempeimmät paikat koko runossa. Suurella huolella koetaan peittää ja koristella mitä paljaaltaan kovin maistuisi kuivalle niinkuin vuosiluvut j.m.s. Esimerkiksi on pantu 1650 tällä lailla:
"Vuonna yxi tuhannetta,
Sata caxi colmin kerroin,
Viisikymmendä vinottu,
Vielä päälle palckioxi
Kesäcuussa caunihisa" j.n.e.
Usein on itse nimikin sovitettu runomittaan niinkuin muutamista historiallisista runoista jo olemme nähneet. Tarkasti myös valitaan sopivia, luontoa kuvaavia mainesanoja esimerk.
"Pappein parvesta pyhästä — — — Viisauden vinheämmän — — — Christuxemme kirckahimman" j.m.s.
Ainetta runoilija välistä ei ole omasta itsestään ottavinansa, vaan kuulevinaan kahden miehen taikka miehen ja maineen keskustelua. — Merkittävä viimein on sekin näissä runoissa, että sanoissa ja lausetavassa välistä on jotain talonpoikamaista. Eikä kummaakaan koska talonpojat oppineilla olivat oppaana tällä vielä äkkinäisellä Suomen runopolulla.
Hovirunoilla on se yhteinen luonto että niissä kuninkaallisen perheen jäseniä ylistellään kiitossanoilla, jotka me nykyään sanoisimme inhottavaksi imarteluksi, vaan silloin näkyvät asiaan kuuluneen. Semmoisia tällä aikakaudella kirjottivat: Jeremias Walleen (Turunläänin maaherra?) prinsi Kustavin syntymäpäivään 1748,[287] johon samaan juhlallisuuteen sepitti laulun[288] maisteri Juhana Justander. Tämä on myös kirjottanut hautarunon isälleen 1749.[289] — Kaarle Fredrik Mollerus (Korpon kappalainen k. 1787) piti yliopiston puolesta pitkän runopuheen,[290] koska Kaarle herttuan syntymän syystä vietettiin juhlaa 1749. Muutamat merkilliset lauseet tässä runossa jo olemme nähneet. Siihen varsinkin sopii mitä tämän ajan juhlarunoista yllä on sanottu. Tässä ovat sanat pöyhkeämmät, sanan väänteet konstikkaammat kuin missään muussa ja hitaasti astuskelee se juhlallisin askelin. Runoilija ensin kääntyy kuulijoihin, luetellen erisäädyt, iloitsee että Suomi ensikerran tässä paikassa kaikuu, ja rupeaa tuosta lavealta latelemaan mitkä Kaarlet Ruotsia ovat hallinneet. Tätä tehden ei heitä mainitsematta noita 16:silla sadoilla keksittyjä pakananaikuisia kuninkaitakaan. Viimein saavat Aatolppi Fredrik sekä perintöprinsi Kustavikin osansa ylistystä ja lopullu kehottaa runoilija pikku Kaarlea astumaan näiden korkeiden esi-isäin jälkiä. Kaikkiansa tässä runossa on 1266 värsyä! Mollerus muuten on kirjottanut hautarunonkin 1749.[291] Juonas Hartman ("muinoin puolipormestari") kirjotti Aatolpin Fredrik käynnistä Suomessa runotapaisen soperruksen 1752.[292] Viimeinkin on hovirunoin tekijöistä mainittava Kaapriel Kaaprielinpoika Calamnius (kappalaisen poika Kalajoelta, synt. 1728, tuli ylioppilaaksi Upsalassa 1744, maisteriksi Turussa 1754, kappalaisen apulaiseksi Kalajoelle 1760, kuoli kirkkoherran apulaisna Limingassa 1774).[293] Porthan hänen sanoo olleen paraita runoniekkojamme ja hän onkin ainoa semmoinen, jonka runot kerättiin yhteen vihkoon. Semmoisenaan ne tulivat painosta 1755 nimellä: Vähäinen Cocous Suomalaisista runoista, kirjoitetuista visseissä tiloissa Gabriel Calamniuxelda.[294] Mutta kirjanen Pippingin luettelossa on merkitty tuolla ilkeällä ristillä, joka merkitsee että ei enään ole löytyvissä. Suotava olisi että jos joku kappale vielä löytyisi vanhoista komeroista, se lähetettäisiin yliopiston talteen. Porthan on väitökseensä: De poesi fennica ottanut pari palaista, joista tähänkin otan toisen todisteeksi ettei Porthan näy häntä syyttä ylistäneen. Se kuuluu näin: