Simo Achrenius on myöskin samana vuonna väitökseen kirjottanut pitkän runon,[317] joka opettaa kuinka Amerikassa tuohivenheitä raketaan sekä näyttää mikä hyöty niistä olisi Suomen maalle. Se on hyvin sukkelasti kokoon pantu. Suurinpa teoksensa on: Uudet Hengelliset runot läsnä olevaisista ja tulevaisista tiloista v. 1766.[318] Tämän työn tarkotus näkyy olleen Suomen kansalle suositussa runomuodossa antaa jumalista ainetta ja näillä runoilla tunkea syrjään muinaiset loihturunot. Sen toivon ilmottaakin Aapram Achrenius tähän liitetyssä onnentoivotus-runossa. Muuten tätä kirjaa seuraa toinenkin onnentoivotus, Henrik Hildénin (kappalainen Kustavin kappelilla Taivassalon pitäjää, k. 1771) tekemä. Simo Achrenius tähän teokseensa on liittänyt soman kuusmittaisen runoelman, jossa sen omistaa Pohjanmaan papeille. Itse teos, joka sisältää n. 2300 värsyä, on jaettu seitsemään osaan, joista ensimäinen on kehotus synnistä heräämään, toinen ja kolmas Kristuksen ansiosta, neljäs kuoleman kodista, viides tuomion tulosta, kuuden helvetin valkiasta ja seitsemäs taivaan autuudesta. Näissä runoissa ilmottuu harras jumalisuus, joka varsinkin ensimäisessä osassa innollisesti saarnaa katumusta; neljännessä ilmotetaan haudan salaisuudet kamottavalla, vaan väkevällä tavalla; kuudes samaten väkevästi kuvaelee helvettiä ja aikanansa se matoineen liekkineen kyllä taisi maistaa.

Hengellisen, nyt kadonneen runon on kirjottanut Kaapriel Aspegrénkin,[319] yllämainittu Pietarsaaren provasti, jolta Juslenius oli saanut niin paljon lisää sanakirjaansa. —

Edelliselläkin aikakaudella olemme nähneet muutamia suomenkielisiä onnentoivotuksia kirjantekijöille. Nyt niitä alkoi tulla tiheään, enemmiten yliopistollisten väitösten mukaan. Onnentoivotukset väitöksiin olivat 16:silla sadoilla melkein kaikki olleet Latinaksi; mutta n. 1700 vuodesta alkain niitä tuli kaikellaisilla kielillä, muinaisilla sekä nykyisillä, ja niiden seassa Suomeksikin. Ensimäinen suomenkielinen[320] kuitenkin jo kuuluu edelliseen aikakauteen, nimittäin vuoteen 1679. Tällä aikakaudella kirjotetuista ovat noin puolet runoja, muutamat vielä riimillisiä, mutta suurin osa vanhain runoin mukaiset, muutamat hyvin taitavasti sepitetyt. Löytyy myöskin pari riimillistä laulua. Mutta omituista tällä ajalla on, että yritettiin Suomen kieltä taivuttaa Greikka-Romalaiseen kuusmittaan ja elegian mittaan. Joku näistä kyllä on perustettu korolle, vaan useimmat arvolle, noudattaen melkein kokonaan niitä samoja sääntöjä, mitkä nykyään prov. Lönnrot on pannut Suomen kuusmittarunomuksen perusteeksi. Suurena helpotuksena silloin kuitenkin oli että päätteiden poisheittämisellä karttui lyhyempiä sanoja; toiseksi oli silloin helpompi saada daktylia kun Abessivoa kirjotettiin yhdellä t:llä ja Inessivoa yhdellä s:llä (vaivata, pienesä). Sentähden ei heidän arvolle perustettu kuusmittansa tarvinnutkaan paljon ensinkään polkea korkoa. Siinä myös erosivat nykyisestä tavasta että daktyliksi kelpasivat kolmitavuset, lyhyet sanat (kavala). — Yksi kuusmittaruno löytyy, jossa riimiäkin on viljelty, vieläpä hyvin konstikkaalla tavalla!

"Lotcu ja notc' mander, tander cans tutisi tuimast,
Ilon cans cosc' tantz coconans oli nurmesa neitzeill" j.n.e.[321]

Mutta ylipäätään ei riimiä suvaittu. Sen sijasta kaunistettiin laulua alkusoinnulla, tavallisesti niin että joka värsy oli jaettu kahteen jaksoon, niinkuin alempana tuleva esimerkki näyttää. Vaan oli niitäkin, jotka alottivat kaikki värsyn sanat samalla puustavilla, vieläpä sovittivat oman taikka sen nimen, jolle onnea toivottivat, värsyjen alkupuustaviin esim.

Johana julkinen juur, joca jalosti julistat juttui j.n.e.[322]

Tämmöiset kovin konstikkaat runoelmat sisällykseltään tietysti olivat aivan mauttomia ja ne ovatkin ainoat korolle perustetut.

Itse aineen luonteesta seuraa ettei niissä voi ilmottua totista runohenkeä; mutta useampi heistä kuitenkin on sukkelasti ja somasti sommiteltu. Väitöksen tekijää ylistetään, kiitetään hänen taitoa ja oppiaan, jonka on näyttänyt "Auran ahkerasa ahjosa" tai "lauluneitoen salisa", pyrkien "Heliconin heliälle, cullatulle cuckulalle", missä on saava päähänsä "lehtilakin" tai "vihriöitä kihriöitä". Muutenkin hänelle toivotetaan onnea tässä ja vastaisessa elämässä. Enimmiten puhutaan myös itse väitöksen aineesta ja sen tärkeydestä. Muutamissa runoilija on unessa näkevinään lauluneidot, jotka häntä houkuttelevat puoleensa, tai kuulevinansa Auran rannoilta huminan, jonka syytä sitten tiedustelee.

Tämmöisiä onnentoivotuksia ovat kirjottaneet runomitalla, pait ennen jo mainittuja: Gösti Göstinpoica 1723,[323] Juhana Gråå (Taivassalon kirkkoherra k. 1763) v. 1728 Upsalassa,[324] Pietari Cajanus (pitäjän apulainen[325] Lohtajalla k. 1765) v. 1728,[326] Juhana Haberfelt (Pohjalainen) v. 1730[327] ja 1735,[328] Iisak Fortelius (Kemin provasti, k. 1783) v. 1748,[329] Jaakop Chydenius (Vaasan provasti, k. 1809) v. 1751 Upsalassa,[330] Kaapriel Lagerbergh (Hailuodon kappalainen, k. 1801) v. 1751,[331] Jaakop Ahlberg (Pyhäjoen kappalainen, k. 1781) v. 1753,[332] Olovi Westzynthius (Kajaanin kirkkoherra, k. 1781) v. 1754,[333] Risto Herkepaeus v. 1757,[334] H.S. v. 1760.[335]

Nykyisempiin mittoihin rakettuja ovat sepittäneet: Kaarle Kustavi Melartopaeus v. 1742,[336] Erik Juhana Blom (Someron provasti, k. 1789) v. 1750,[337] Kaarle Sedenius v. 1766.[338] —