Tässä kielessä kovassa
Löydät lellylähteitä,
Jotka juoxevat joixi,
Leviävät lammikoixi,
Jotka janon jähdyttävät,
Kielen saavat sukkelaxi j.n.e.

Niinpä sanoo Porthanikin, Suomesta puhuen, aina: kielemme. Sitä nykyään on epäilty tarkottiko Porthan toimellaan ahkerampaa Suomen kielen ja etenkin runon viljelemistä, vai tutkiko ainoastaan oppineena Suomen muinaisrunoja, ikäänkuin nostaen niille hautakiven. Mutta ken vähänkin tarkemmin on lukenut Porthanin tähän kuuluvia teoksia, se ei ole tainnut olla näkemättä, että Porthanin mieli itselleen kuvaeli Suomen runon tulevaisuutta yhtä selvästi kuin sen muinaisuutta. Tutkinnot Suomen runon luonteesta ovat silminnähtävästi sääntöjä ja neuvoja vastaisille runoniekoille, ja esimerkit niissä ovatkin enemmiten otetut noista uudemmista, oppineitten sepittämistä runoista, jotka olemme tulleet tuntemaan. Syynä tähän oli että ne tiesi suuremmalle yleisölle tietyksi kuin nuot äsken esiin kaivetut muinaisrunot. Näistä vanhoistakin hän kyllä väitöksessään puhuu, mutta se on vasta silloin kun rupeaa luettelemaan runoin erilajit. — Samalla lailla ei ole väitös suomenkielisistä saarnoista ainoastaan historiallinen kertomus siitä mitä ennen on ilmitullut, vaan samassa myöskin sisältää neuvoja saarnantekijöille, joissa näkyy tarkka huoli kielemme puhtaudesta. — Saman kuin mainitut Porthanin teokset, todistavat hänen omat lauseetkin. Esipuhelaulussa, jolla alotti sanomalehteä: Tidn. utg. af ett sällskap i Åbo, hän nuorisoa kehottaa Suomen eteen työtä tekemään, ja muiden haarain seassa, missä sitä työtä oli tarvis, sanoo: kielesi on viljelemätön.[382] — Vuosikerrassa 1773 s. 17 on kirjotus Suomen kielen soveliaisuudesta muistopiirroksiin (Om finska språkets skick till stenstyl), jossa valittaa että Suomen kielen viljelemistä niin kovin on laiminlyöty, vaikka se runoeluun hyvin kelpaa ja kelpaisi varsinkin näihin muistopiirroksiinkin. Sentähden kehottaa maamiehiään semmoisia sepittelemään. — Vuosikerrassa 1798 N:o 45 ja 46:ssa on äsken painosta tullut kirja: Hyödyllinen huvitus luomisen töistä, tarkastettu, ja siinä Porthan suuresti riemuitsee niin kelvollisen ja selvällä Suomella toimitetun kirjan ilmestymisestä. — Väitöksessä: De poesi fennica § 3 hän sanoo työllään tahtovansa kiihottaa maamiehiään Suomen runoja lukemaan; joita hänen mielestä, Suomalaisten runoilijan muka oli häpeä olla ei ainoastaan tuntematta, vaan ihastelemattakin.[383] — § 5:ssä toivoo että joku vasta laittaisi täydellisemmän Suomen runo-opin, sanoen: jos se tapahtunee ja kansamme halu tätä runollisuutta täydellisemmäksi viljelemään kiihtyisi,[384] niin on tarkotukseni hyvin täytetty. — Ja s. 33: jos runoniekkamme nämät seikat tarkemmin tahtoisivat vaarin ottaa, niin taitaisivat runoillemme voittaa maineen, Greikan ja Roman runollisuuden vertaisen.[385] —

Saman Porthanin mielen todistavat Gananderinkin lauseet esipuheessa kirjaan Mythologia fennica: — Millä kiitettävällä innolla Herra Provessori on ahkeroinut — — Suomen kielen viljelemistä, tutkimista, kartuttamista ja parantamista ynnä sen runollisuuden vahvistamista. — — Paitsi sitä on H. Pr. kiihottanut maamiehensä kiitettävään kilvotukseen tähän asti halpana pidetyn maankielensä viljelemisessä ja oppimisessa. — Mutta vaikka Porthan ahkeroitsi Suomen kielen viljelemistä, niin hän sen rinnalla suositteli niitäkin nuoria maamiehiänsä, jotka Ruotsiksi runoilivat.

Kuinka innollisesti ja millä menestyksen toivolla muuten Suomen viljelemiseen oli tartuttu, sen näemme seuraavasta suomenkielisestä onnentoivotuksesta, joka on liitetty Wemanin väitökseen Suomen ja Hebrean kielen sukulaisuudesta, 1767. Siinä sanoo Juhana Helsingberg: "Korkiasti ja hyvin oppineet Herrat, minun kunnioitettavat maanmieheni! Nijden syiden seasa, jotka ovat estäneet, ettei Suomen kieli ole taittu saatetta äärimäiseen täydellisyyden määrään, mahdamme me lukia sen että niin harvat, lijoitengin ne, jotka korkeimmista säädyistä ovat, pitävät tätä kieldä sijnä arvossa, kuin kansan kunnia sitä vaati. Florinus, Petraeus, Vhael ja muut Suomesa kuuluisat miehet, joidenga muisto vielä kuolemangin jälken elää, ovat kyllä jo heidän aikanansa havainneet tämän äidimme kielen parannuxen tarpellisexi ja hyödyttäväisexi; ei he kuitengaan heidän palavalla hartaudellans ole tainnet mennä edemmäxi kuin ainoastansa että he alun tavoin tämän aineen ongehensa ottaneet ovat. Meidän kielemme tarvitzee kaiketickin suuremman ojennuxen ja moninaisen puhdistuxen. Ei yxikän ole kokenut juurta jaxain luovutta ja erotta nijtä sanoja, jotka muitten kansain kielistä ovat tähän kieleen aika ajalta sisälle vedätyxi tulleet. Ei yhtään täydellistä sanalukukirja ole vielä valkeuteen edestuotu, joka osotais itzekungin maakunnan sanan- ja puheenparret kuinga ne täsmällensa lateleman pitä ja mitä ne merkitzevät. Josta laiminlyömisestä sijs seura, että meidän parahimmat puhenpartemme ikänäns kuin unhotuxen pimeydesä peräti haudattuna makavat. Sanalla sanoin: lähtehet, joista täydellinen tieto Suomen kielehen pitä ammunnettaman, ei ole tähän asti sillä toimella ja tarckaudella, kun asian paino sitä vaati, ylösetzityt. Se näky ikänäns kuin meidän aikamme olis itzellensä tämän kunnian omistanut". Tätä sanoo tämän oppikokeenkin edistävän. "Suomen miehet, jotka tähän asti vaickeroitten valittaneet ovat heidän kielensä ylönkatzeen ylitze, ei taida muuta kuin iloiten löytä mielensä nouteen täsä taidosta loistavasa työsä. Sallikat, Korkiasti ja hyvin oppineet Herrat, että minä, joka samalda kijvaudelda hallitan kuin Tekin — — minun maamiesteni puolesta julistan sitä iloa ja riemua kuin se sanoma, että tämä työ jo präntin kautta ulostule, meidän tykönämme on vaikuttanut".

Viime aikakautena alkaneet yritykset Suomen kieltä kaikellaisiin tiloihin saattamaan, edistyivät nytkin. Milloin yliopiston puolesta vietettiin kuninkaallisia nimi-, hää- taikka kuolemapäiviä, niin ei puuttunut Suomenkaan runoja. Vuonna 1768 saatiin Turun yliopistoon ensimäinen Suomenkielen opettaja, joka kuitenkin vaan oli vapaehtoinen, palkaton dosentti eikä kauan sitä virkaa pitänyt. Tämä dosentti on K.K. Weman, joka lukuvuonna 1771-1772 pitikin julkisia luentoja runollisuuden ja varsinkin Suomen runon luonteesta. Sama mies tuli v. 1775 kuninkaallisten herttuain (luultavasti herttua Kaarlen ja Fredrik Aatolpin) oppettajaksi Suomen kielessä.[386]

Muutama aika myöhemmin, v. 1781, kun nuori kruunuperillinen Kustaa Aatolppi siihen ikään oli kerinnyt että rupesi lukua harjottamaan, lähetti hänelle Kruunubyyn kirkkoherra Erik Juvelius lahjaksi toimittamansa pikkulasten kirjan, jossa Suomea ja Ruotsia oli rinnakkain, ynnä sen mukaan kirjeen, jossa sanoo: Tarkotukseni tämän tehden on ollut näyttää mikä erinomainen mielihyvä siitä olisi Suomelle, jos H.K.K. Kruunuperillinen oppisi Suomen kielen, niin että vastapäin voisi Suomen asukkaita puhutella heidän omalla kielellään. Lopussa pyytää että tämä lahja kruunuperilliselle annettaisiin Suomen kansan puolesta.[387] Niin rohkeaksi oli siis Suomikiihko yltynyt että tulevaa hallitsijaansakin tahtoi puoleensa taivuttaa!

Missä semmoista mieltä oli sydämissä, siinä tietysti piti Suomen kielen viljelys edistyä. Siinä työssä oli johtajana ja kiihottajana Porthan. Maan ympäri hajonneilla oppikumppaleilla ja oppilapsillansa keräytti hän aineet, jotka sitten itse kyhäeli kokoon taikka antoi muille halullisille käytettäväksi. Vaikka ei tänä aikakautena ilmestynyt uutta Suomen sanakirjaa eikä kielioppia, niin kumpaiseenkin oli aineita kerätty ja edellinen Gananderilla jo tekeillä. Käsikirjotuksen sitten käytti Renvall, joka lähteinään sen ohessa vielä mainitsee pienempiäkin sanakokouksia, Porthanin ja Elias Lagon (Taivassalon prov. k. 1819) tekemiä.

Omituinen on Porthanin ajalle se into, jolla kansan suusta ruvettiin keräämään vanhoja runoja j.m.s. Sanalaskuin ensimäinen kokous kuuluu, niinkuin jo tiedämme, edellisempään aikaan. Porthan sitä suuresti enensi ja hänen käskirjotuksensa oli sitten prov. Lönnrotilla apuna.[388] Suomen kansan arvotuksiakin ilmestyi nyt ensimäinen kokous, 1390 luvultaan, v. 1783.[389] Net oli Ganander kerännyt niinkuin esipuheessa ilmottaa. Samassa esipuheessa muutoin sanoo sanalaskujakin keränneensä 18 vuotta. Paitsi näitä kerättiin nyt Porthanin toimesta myöskin uudempia ja vanhempia runoja. Kuin paljon niitä Porthanilla lienee ollut ja mitkä, ei nyt tarkkaan voi sanoa, kun ei keräykset enää ole tiettyvissä. Mutta muutamista senaikuisista kirjoista,[390] joissa heitä on mainittu taikka palasia painettukin, voimme kuitenkin päästä jäljille. Nykysempiä runoja sanoo Porthan itsellään olevan koko joukon kaikellaisista aineista. Erittäin mainitsee ja kiittää pilkkarunoja, joita kuitenkin valittaa aineen kieltävän painattamasta. Historiallisia ei sano saaneensa uskonpuhdistuksen edellisiä. Mitä hänellä oli tiedossa, sen olemme jo tulleet tuntemaan.[391]

Eripykälässä kirjaansa: De poesi fennica, Porthan puhuu jauhorunoista, joita naisten on tapana jauhatessaan laulaa. Ne ovat samoja laulurunoja, joista Kanteletar nykyään on kokoonpantu. Niitäkin sanoo keränneensä aika joukon. Mainittuna taikka osaksi painettuna ovat kirjassaan: Kantel. II: 43 ja 46 (yhteen kyhättynä), 80, 134, 209 ja 210 sekä 50 (yhtenä), Kantel. III: 26, ynnä vielä pari muuta, jotka eivät näy löytyvän Kantelettaresta. Vanhain Suomalaisten elämästä puhuen hän vielä ottaa todistukseksi palasen Kantel. III: 21:ttä runoa.[392]

Loihturunoja, joiden keräämiseen, niinkuin olemme nähneet, jo oli käetty sata vuotta, näkyy Porthan varsinkin innollisesti hakeneen ja paljon saaneen. Sen todistavat Lencqvistin ja Gananderin[393] niihin perustetut tutkinnot Suomen kansan muinaisuskosta. Ja vaikka Lencqvist esipuheessa valittaa että ne vaan ovat runon tähteitä, sekin jo kovin ajan pureksimia, hajonnaisia, uudemmalla sekotettuja sekä keskenänsä hämmennettyjä,[394] niin täytyy kuitenkin niistä, mitä hän ja varsinkin Ganander mainitsevat ja ovat osaksi painattaneet kirjoihinsa, ihmetellä että parin kolmen kymmenen vuoden kuluessa edes semmoinenkin joukko oli saatu kokoon haalituksi. Varsinkin koska loihturunoja oli vaikea saada ilmi, niinkuin Porthan valittaa; sillä muinoin vainotut ja sakotetut runoin osaajat eivät oppiaan usein uskaltaneetkaan ilmottaa; ja toiseksi pelkäsivät tietäjät runojen tenhonsa kadottavan kun tulisivat uskottomien pilkattavaksi. Mutta "viina viisaan villitsee", ja Porthanin makeat ryypyt[395] houkuttelivat niitä kuitenkin pimeistä piiloistaan. Porthan sanoo saneensa paljon toisintoja, jotka sovitteli yhteen, täyttäen toisesta, mitä toisesta puuttui. Hänellä oli aikomus keräämänsä runot painattaa väitökseensä: De poesi fennica, mutta se työ muiden tointen tähden valitettavasti jäi keskoiseksi, vieläpä pysähtyi kesken raudan syntyrunoa. Paitsi sitä hän jo kerkesi mainita tulen ja madon synnyt, mutta Lencqvistin ja Gananderin kirjoissa niitä on vielä paljon muita, semmoisiakin, joita ei Schröter[396] saanut kokoukseensa. Loihturunoissa tietysti mainitaan paljon nimiä Suomen muinaisesta jumalatarusta, sattuupa muutamia Kalevalankin nimiä. Niin mainitaan loihturunoissa Pohjola eli Pimentola paikkana, mihin pahat manataan. Louhi, Pohjolan emäntää ynnä Pohjolan neittä, Ilmarista ja Väinämöistä kutsutaan avuksi. Mutta oli jo silloin muutamia selvempiäkin Kalevalan jälkiä tullut oppineitten tietoon. Lemminkäisestä Ganander antaa sen tiedon että hän oli yksi Väinämöisen merimiehiä ("sjögastar"), ja mainitsee muutamia värsyjä, joissa on sanottu että hän pantiin soutamaan (palanen 40:ttä runoa). Kapeesta "Väinämöisen isän" syntymisestä kerrotaan sama kuin nyt Väinämöisen ilmaan tulemisesta (Kalevala 1 runo); "Sämpsä" Pellervoisen kylvö ja "Rutimoraijan" kaataminen (Kalev. 2 runo) jo oli tietty; samaten Joukkahaisen riita Väinämöisen kanssa (Kalev. 3 runo); Väinämöisen veneen rakentamisesta pari värsyä (Kalev. 17 runo); Pohjolan suuresta härästä kappale (Kalev. 20 runo); Kullervon (Soinin nimellä) syntyminen, työnteko, paimenretki ja Ilmarisen (Köyretyisen nimellä) emännän tappo (Kalev. 31 ja 33 runo); Väinämöisen purren[397] itku (Kalev. 39 runo); Kanteleen synty ja Väinämöisen soitanta (Kaleval. 40 ja 41 runo). Paitsi näitä oli tietysti loihturunoissakin semmoisia, jotka löytyvät Kalevalassa.