Tästä näkyy että jo
Paljon pieniä paloja,
Kalevalan kappaleita
Oli tuuli työnnätellyt
Aalto rannalle ajellut.
Mutta itse sampo vielä ei näkynyt, ei kuulunut. Ja nämät Kalevalan kappaleet olivat vaan katkonaisia sirpaleita ilman yhteistä sidettä. Ja luonnollista se olikin. Sillä Kalevalan varsinainen pesäpaikka, Venäen Karjala, oli aivan käymätöntä eikä siihen aikaan ollutkaan arvelemista mennä vihollisen valtakunnan aloilta runoja keräämään, jos niitä olis aavistanutkin löytyväksi. Runojen saantipaikoista sanoo Porthan, että Karjalassa, Savossa ja Kajaanin kulmalla niitä runsaalta osataan ja uusiakin sepitellään; kuitenkin valittaa kansan halun näihin toimiin vähitellen kylmenevän; muissapa maakunnissa, varsinkin meren rannallisissa sanoo olevan harvassa runon osaajia ja vallan harvassa runonseppiä.[398]
Ilolla ja ihastuksella otettiin Porthanin teos: De poesi fennica vastaan. Ganander sen ensimäiseen osastoon liitti onnentoivotusrunon jossa laulaa:
Jospa vanha Väinämöinen
Tämän tietäisi todexi,
Näistä saisi sanomia,
Totta vanha vetäysi,
Tulis tänne Tuonelasta,
Haappajaisi hartioillen,
Kantelensa kaappajaisi:
Tuopa itze ihmettelis
Kuinga Suomi korkiallen,
Kambia ombi käennyt
Oppineitten olkapäillen.
— — —
Iloissansa istuissansa
Virittäisi vickelästi
Kajaavaisen kantelonsa
— — —
Että kuulusi kumina,
Helinästä heikommasta
Havattaisihin humina,
Tuonne Tornoan talohon,
Pitkin koko Pohjolata,
Yli suuren Suomen saaren.
Näistä kansan runoista ammensi[399] Porthan syvän tietonsa Suomen runon luonteesta, vaikka sääntöjensä selitykseksi ottaa esimerkkiä oppineitten tekemistä nykyisistä runoista koska ne yleisölle olivat tutummat kuin nuo vasta kansan suusta kerätyt. —
Ylipäätänsä Porthanin antamista säännöistä näkyy, että hän hyvin oli ymmärtänyt Suomen runon luonteen. Mutta oli mutkia, joista ei saanut hänkään vielä selvää. Niistä oli tärkein se kuinka runomitan kanssa saisi sanojen koron yhteen sopimaan. Ensiksi mainittua että Suomen runo ei ole jaettu värsyjaksoihin ja että värsyt ovat kahdeksantavuiset, tarttuukin heti tuohon vaikeaan mutkaan ja sanoo Suomen runoissa arvoa ei noudatettavan niin tarkoin kuin Greikka-Romalaisten runoelmissa. Sillä vaikka runomme mitta, nuotista arvaten, on trokeinen nelimitta, niin ei sentähden värsyt aina ole senmukaisia.[400] Säännölliset värsyt tietysti ovat paraat, vaan jos ei muita sallittaisi, niin pantaisiin runoniekoille kovin ahtaat rajat. Mutta oikeasta trokeisesta mitasta poikkeavaisetkin värsyt kuitenkin näkyvät olevan jonkun soinnun lain alaiset; sillä vaikka sopii sanoa:
Miekka välkkypi verinen,
niin on varsin hyljättävä semmoinen värsy kuin:
Verinen miecka välckypi.