Kokonaan ei siis arvoa saakaan poljeta, sanoo Porthan, mutta vaikea on sanoa milloin se on sallittu. Joksikuksi selitykseksi säätää sitten 1) parempi on lyhyt tavuu käyttää pitkänä kuin päinvastoin; 2) värsyn alussa poikkeus ei ole niin haitallinen kuin lopumpana; 3) värsy ei saa päättyä yksitavuiseen sanaan; 4) viimeistä edellinen tavuu (penultima) ei millään muotoa saa olla lyhyt, varsinkin kun sen edellinen (antepenultima) on pitkä. Monitavuisissa sanoissa kuitenkin tuo ei niin ole vaarallisena pidettävä ja monitavuisia mielellään pannaankin värsyn loppuun. — Tuosta moittii Porthan niitä, jotka mittaa liian orjallisesti noudattaen, karttavat kaikki parittomantavuisen sanat. — Tässä Porthan siis vaan salli värsyjä, missä meidän käsityksemme mukaan, on sananjakoa (caesuri). Vaan myöhemmin tultua näkemään kuin tarpeelliset semmoiset värsyt ovat, sanoo että niitäkin kaikin mokomin on käyttäminen[401] sentähden että runo muuten tulee yksitoikkoiseksi, että runo ei suju niin hyvin jos joka mitan jalka on erisanana kuin koska erijalat samassa sanassa ikään kuin liitetään yhteen; paitsi sitä säännöttömät värsyt ovat erinomaisen soveliaat väkeviä, innollisia tunteita ja ankaria, kerkeitä tapauksia kuvaelemaan. Vakavammat asiatpa kerrottakoon trokeisilla värsyillä, vaan ei sittenkään saa niitä tulla aivan monta peräkkäin. — Riimin Porthan peräti hylkää ja sanoo että pitää varoa ettei sattumaltakaan tulisi peräkkäin paljon yhdenpäätteisiä värsyjä. Riimin sijasta sanoo Suomen runossa viljeltävän alkusointua. Kuitenkin ei hyväksy muutamain tapaa, että alottavat kaikki värsyn sanat samalla puustavilla. Toinen kaunistus on ajatusriimi,[402] jota ei hyvässä runossa saa harvaan panna, niinkuin muutamat ovat tehneet. Tämä ajatusriimi välistä kertoo koko lauseen, välistä ainoasti lauseen subjektin tai predikatin, välistä kumpasenkin mutta erivärsyssä; toisinaan kerrotaan vielä päälliseksi koko lausekin taikka subjektiin tai predikatiin kuuluva painavin sana. Vaan kukas koko tämän monellaisuuden voi luetellakaan! sanoo Porthan. Suomen runo ei salli sitä mitä Franskalainen sanoo "enjamber", nimittäin että joku lauseen sana aivan erikseen heitetään toiseen värsyyn, esim.
Mutta joka ombi aina
Laiska, ei hän paljon paina,
Semmoinen virhe tekee runon kankeaksi ja on haitallinen ajatusriimin viljelemiselle. Kuitenkaan ei saa liiankaan venyttää ajatusriimiä, ettei ikävystytä lukijaa. Avukoita on harvoin käyttäminen, joten voitetaan lyhyyttä ja saadaan värsyn kaunistukseksi asyndeton.
Tällä lailla runomitan säännöt selitettyä, rupeaa Porthan puhumaan kielestä, sanoen että se pitää olla selvä, vaikkei sentähden kuitenkaan tarvitse orjallisesti noudatella jokapäiväisessä puheessa tavallista sanain järjestystä; päinvastoin on sitä soma muutella. Lieneekös Suomen kielessä erotusta tavallisten ja runollisten sanain välillä, ei sano tarkoin tietävänsä. Se kuitenkin on varmaa että runoissa tavataan paljon vanhentuneita sanoja. Muuten varottaa käyttämästä omatekoisia taikka väärin taivutettuja sanoja ynnä myös panemasta joutavia sanoja värsyn täytteeksi. Moittien Petraeon ylempänä mainittua sääntöä, kieltää katkaisemasta ynnä myös yhteenvetämästä (syncope). Sitä vastaan saanee kukaties Vhaelin kieli-opin mukaan pitentää sanat väliin pannulla h:lla esim. kuulemahan (kuitenkin sitä varottaa panemasta praesens-ajan 3:een tekijään, Partitivo sijaan ja 1:een Substantivoon!!). Myöskin sanoo luvalliseksi erittää kaksoisäänikkäät esim. tuho'isi, (!). Samaten voipi sanoa: sakia (kun tavallisti oli sakja). Näin myös: elä'ä (eli Savon murteen mukaan: eleä). Kolmanteen tekijään voipi liittää -pi l. -vi. Sopii myös sanoa: vanahat, karuhut (vanhat, karhut). Ja ylipäätään saapi ottaa edukseen erimurteiden omituisuudet.
Siitä mitä ajatusriimistä on mainittu, seuraa luonnollisesti että tavallisin koristus Suomen runossa on kertoominen (synonymia). Mutta vielä parempi on kun kertovärsyissä ainetta samassa selitetään (exegesis) taikka sanat värsy värsyltä kiihtyvät (exergasia). Kuitenkin on pitkäpiimäisyyttä varominen ja tavallista kertoomista ynnä kiihdyttämistäkin ei saa venyttää yli neljän värsyn.
Paraat Suomen runot ovat mahdillista, totista ja ankaraa laatua: harvat iloista ja somaa. Edellisiin onkin Suomen runon luonne mukavampi, samatekuin myös kielen, joka on erinomaisen rikas painavista (ponderosissimorum) sanoista. Suurena apuna runoilijalle ovat ne monet murteetkin, joista saapi yhdenpitäviä sanoja vaihetellen käyttää, ja varsinkin ne monet vähennyssanat, verba frequentativa, inchoativa j.m.s., jotka yhdellä sanalla toimittavat mitä muut kielet koko lauseella. Sama apu on noista suffixeista ja monista sijoistakin, jotka myös sallivat sanojen muuttelemisen paikaltaan selkeyden hämärtymättä.
Lopussa väitöstään olisi Porthan[403] luetellut paraat Suomen runoelmat tekijöineen, vaan kesken se valitettavasti on jäänyt. Muuten tietäisimme epäilemättä enemmän monen runon tekijästä, kuin mitä tässä on taidettu ilmi tuoda.
Samoin kuin Porthanin väitöksessä Suomen runon luonne tieteellisesti oli selvinnyt, niin alkoi se käytöllisestikin melkein virheettömästi sujua. Enimmin siihen on tainnut vaikuttaa tarkempi tutustuminen muinaisrunoin kanssa; mutta ettei Porthanin opetuksetkaan turhaan kaikuneet, näemme verraten Gananderin sekä Wemanin runot ennen väitöksen ilmestymistä ja sen perästä. — Sisällyksen suhteen varsinkin näkyy tään ajan runoissa suuri edistys, johon lienee syynä Ruotsin lauluseppäin esimerkki. Laadultansa olivat Suomen runot edelleenkin enimmäksi osaksi tilapäärunollisuutta, mutta alkaa kuitenkin jo ilmestyä itsenäisempiäkin teoksia. Yksi laji tilapäärunoja sitä vastaan katoaa; onnentoivotuksia väitöksiin on juuri harva enää näkyvissä.
Porthanin aikuisista runoniekoista viljavin oli meille muuten jo tuttu Christfried Ganander, Porthanin ahkerin apulainen Suomen kielen ja muinaisuuden tutkimisessa ynnä väsymätön suomenkielinen kirjottaja. Hän oli syntynyt v. 1741 Haapajärven kappelissa Kalajokea, vihittiin 1763 papiksi ja 1766 maisteriksi. Viimeiset 15 ikävuotensa eli kappalaisena Frantzilassa ja kuoli 1790. — Hänen töistänsä jo tiedämme, että hän keräeli arvotuksia ja sanalaskuja, jotka edelliset toimitti painostakin. Uusi lisätty Suomen sanakirjakin hänellä oli valmisna. Myöskin työskenteli ahkerasti loihturunoin (enimmiten Porthanilta saaduin) kanssa ja ammensi niistä tietonsa Suomalaisten muinaisuskosta.[404]
Tuttavuutensa vanhain runojen kanssa näkyykin selvästi hänen monista omatekoisista runoistansa. Väinämöinen ja Ilmarinen niissä ovat usein mainitut, runomitta sujuu melkein virheettömästi ja oikokirjotuksessakin hän usein tavottelee Savon puheenpartta, esim. tuossa, tulovi, vaivoa, vaatisia (= sitte), vieläpä Gottlundia ennustaen: kahteloopi, itek ja keäriköhön! Kuitenkin ei hän tätä kirjotustapaa aina noudata, vaan panee tavallistakin sekaan. Oikeaa runointoa Gananderin teoksissa ei ilmotu; ajatukset ovat jokapäiväisiä ja esitys enimmiten venyväinen, vaan ei kuitenkaan voi kieltää että hän runon koristukset ynnä kielen rikkaudet jotenkin taitavasti käytteli. Siten on esimerkiksi mukailuksensa Vanhan Testamentin runokirjoista, jossa runolliset ajatukset ja kuvat olivat valmiit, kyllä hupainen lukea.