Se ilmestyi v. 1786 nimellä: Runokirja,[405] ja sisältää: Korkian Veisun, Taav. 96:n ja 100:n Psalmin, Hjobin Kirjan 3:n ja 7:n Luvun, kirjotuksen luukarsinan yli, ajatukset kirkkomaalla, 2 hautakirjotusta, kaikki runomittalla; sen lisäksi 2 kivipiirrosta hautojen päälle, semmoisia mihin muistamme Porthanin kehottaneen. Lopussa on Taav. 133:s Psalmi virreksi tehty.[406] Vielä kauniimmaksi olisivat nämät mukailukset tulleet, jos ei hän niin aivan uskollisesti olisi seurannut alkuperäisiä, sillä se on hänet varsinkin estänyt ajatusriimiä tarpeeksi viljelemästä. Omatekoiset runot lopussa ovat hyvin tavallisia.

Hiobin kirjan kolmas luku alkaa näin:

Taudin alla angarimman,
Kipeimmän kivun alla
Suuttu Iobi sillä lailla,
Jotta kirois kijvahasti
Pahoin päivänsä peräti,
Sadatteli syndymänsä.
Sitten avais Iobi suunsa,
Näillä sanoilla saneli:
Ohoh olkohon ijäti
Kadotettu kaiketickin
Pahin päivistä peräti,
Jona synnyin syntisparka,
Yö se ylöngin pimeä,
Jona sanottijn saloa:
Mies on sievä sijinnynnä.
Sepä päivä pimiänä
Aina olkohon alati,
Älköön kysykö Jumala,
Ylimmäinen ylähäldä
Päivän semmoisen perähän,
Älköön kirckaus korea
Hänen päällens paistacockaan.
Pimeys ja kuollon varjo
Hänen peittäköön peräti,
Pilvi päälle pyöriköhön,
Sumu syngeä, sakea
Päivän mustan muuttakohon,
Jotta keändyis kauhiaxi
Hirvittäisi hirmuisesti.
J.n.e.

Muita Gananderin teoksia ovat: onnentoivotus väitökseen 1763.[407] Se on niin kokonaan arvolle perustettua kuusmittarunoa, että voisi luulla Ingmanin aikuiseksi. V. 1766 ilmestyi hautaruno,[408] runo kruunuperillinen Kustavin häihin[409] ja onnentoivotus[410] Porthanin väitökseen: De poesi fennica. Kaksi muuta runoa samasta aineesta löytyy vielä Topelius'en vanhoissa runoissa I osassa s. 47-51. V. 1771, nyt kadonnut runo:[411] Vanhan vuoden muistutuxet, Uuden vuoden toivotuxet. V. 1784, 151 käännettyä uudempaa satua,[412] joista 15 runomitalla. Nämät viimemainitut hän sanoo "oman harjotuxensa tähden ja Pohjanmiesten innon ja maun jälken tavallisijn Suomalaisijn runoihin veisattavaxi panneensa Kesäkuusa 1783." — Suorasanoisissa saduissa on kieli ihmeellisesti ruotsinmukainen. Runollisissa se kyllä on puhdas ja mitta sujuva, vaan satujen aine huonosti valittu ja esitystapa kuivanlainen. — Seitsemän vuotta ennen oli ilmestynyt: Caxi neljättä kymmendä satua suomalaisijn runoihin käätty v. 1775.[413] Ne ovat melkein kaikki noita ikivanhoja, kansasta kansaan kulkeneita eläinsatuja ja siis sisällykseltään verrattoman paremmat. Ja myöskin kertomustavassa on enemmän elävyyttä sekä sukkeluutta, vaikka heiltäkin puuttuu sitä kokan terävää kärkeä, joka lukijan sydänalaa kutkuttaa nauruun. Niitä ovat muutamat painetut Toppelius'en vanhoissa runoissa, vaan en voi olla tähänkin yhtä esimerkiksi ottamatta. Se on tuo ympäri maailman tuttu satu:

Muurahiset ja heinäsirkat.

Talven tuldua tasaisen,
Vilun saatua vikevän,
Muurahis joucko mukoma
Kusiaiset cuivaisivat
Suloisia suuruxia,
Varsin vahvoja jyviä,
Jotka covin costunehet,
Olit caicki castununna.

Tämän näki nälkähinen,
Sircka sixehen lamainen,
Joca ruasta rukoili,
Ano heildä aprackata.

Mutta cohta muurahiset
Silloin sirkalda kysyvät;
Mitä olet onnetoinen,
Tehnyt kelvotoin kesällä?
Mahdoit kesällä kerätä,
Talven varat valmistella.

Sircka vastasi siveä,
Lausu laillansa katala:
Eipä sijhen ensinkänä
Meidän joucko joutanunna;
Minun aikani alati,
Culu päiväni peräti
Veisatesa väkevästi,
Somasesti soitellesa.

Cuultua curjan puheen,
Tämän vahvan vastauxen,
Muurahiset muutamilla
Vielä sanoivat sanoilla:
Coska kerkesit kesällä
Somaisesti soittamahan,
Nijn nyt hyppeä hyvästi
Tansoa talven ajalla.