Joka laiska Lauvandaina,
Se on musta Sunnundaina,
Jok'ei lijku ljuckashasti
Elon aikana alati,
Sitä nälkä nähtävästi,
Covat sanat cohtajavat.
Viimeeksi on mainittava: Venäjän naimaviisu 1787,[414] Suomeksi ja Venäjäksi. Venäjästä minverran selvää saapi, niin suomalainen ei ollenkaan ole käännöstä, vaikka näin on olevinansa.
Toinen ahkera Suomen runolija oli Kaarle Kustaa Weman,[415] josta myöskin jo on ennen ollut puhetta. Hän oli kihlakunnan kirjurin poika Liperistä, syntynyt 1740, tuli maisteriksi 1766 ja väitti seuraavana vuonna Suomen kielen sukulaisuudesta Hebrean kanssa. Tämän teoksen syystä pääsi sitten 1768 Suomen kielen dosentiksi, jota palkatonta virkaa kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, ei toimittanut kauemmin kuin yhden lukuvuoden. V. 1775 tuli hän Tukholmaan sotapapiksi ja prinsein opettajaksi Suomen kielessä. Mutta jo 1776 pantiin hän kirkkoherraksi Kemiöön, jossa provastina kuoli 1803. — Kotiseuduillansa Karjalassa hän jo lasna taisi tottua runoja kuulemaan ja tämä aikainen tottumus teki hänet taitavaksi runosepäksi. Gananderin runoissa näkyy aina jotain vähän teeskeltyä, mutta Wemanilta runo aivan luonnollisesti sujui. Suurempaa runolahjaa kyllä ei ollut hänelläkään, mutta se on hänellä omituista että rakastaa paljon kuvia ja vertauksia. Niin esim.
Nijnkuin tähdet taivahalla,
Ilman kannen kirkastajat
Ovat Luojan laitoxesta,
Kaikkivallan katzannosta
Toinen toista kirkkahambi,
Toinen toisen valaisia,
Nijn on ilmainen Isämme,
Maan ja taivasten tekiä
Tehnyt ihmisten iloxi,
Koko sugun kunniaxi
Aina aikana kunakin,
Mustan sumun soatessa,
Suuret toimet[416] tähdixemme,
Suuret sielut onnexemme.
Ja toisessa paikassa:
Niinkuin ruumis raukenepi,
Aivan kohta kylmenepi,
Kuin ei sieluhun sidottu
Ole tuohon tuttavaansa,
Nijn on oppi luonnostansa,
Kauppa kaunis laadustansa,
Nijn on pelto, niin on nijtty,
Nijn on taidot oivalliset,
Että varsin vapautta,
Ilman kannen ihanuutta
Hartahasti halajavat,
Aivan anovat himolla,
Ilman kaicki kitistyvät,
Kaicki kuolevat peräti.
Nämät palaset ovat otetut pitkästä runopuheesta, jonka Weman piti III:n Kustavin kruunaamisesta "Stockholmin kaupungin suuressa raastuvan-salissa" 1772.[417] Tämän muassa seuraa toinenkin runo, jossa riemuitsee Kustavin onnistuneesta vallankumouksesta.
Samasta kruunauksesta kirjotti Weman pienemmänkin runon.[418] Paitsi näitä on hänen teoksiaan vielä painettuna hääruno Kustaville 1766,[419] jossa Molleron esimerkkiä noudatellen, ylistelee edellistenkin Kustavien töitä. Viides runonsa oli Aatolp Fredrikin kuolemasta.[420] Näiden lisäksi mainitsee tohtori Elmgrén[421] hänen kirjottaneen jälkimuistoja äitilleen ynnä sisarelleen, arvellen, että nekin olivat suomalaisia runoja. Ja luultavaa se onkin; mutta se ovat tietymättömissä.
Erinomaisen luonteen ilmotti Henrik Achrenius. Hän oli ennenmainitun runoniekan Simo Achrenion veli, syntynyt 1730, eli nimismiehenä Kalajoella ja kuoli 1798.[422] Hänen runoissaan kuvasteleikse III:n Kustavin iloinen ja leikkisä, vaan irstamainen aika. Achrenius oli suuri koiransilmä ja hulivili; laulaminen sekä runoksi että riimiksi häneltä sujui hyvin liukkaasti ja häneltä onkin jäänyt useampia runoja. Enimmät ovat leikkisää laatua ja muutamat rivosanaisia. Jälkimäisistä on yksi: "Apulaista tarvihteva maamittari" painettu Toppelius'en vanhoissa runoissa,[423] mutta vielä julkeampi on mukailus Ovidion V:stä elegiasta I:ssä kirjassa "Amorum".[424] Alkuperäisessä on lihallisuus kuitenkin vähän peitetty runollisella hempeydellä, mutta Achrenion runosta se haisee ihan paljaaltaan. — Muita Achrenion teoksia ovat, onnentoivotus väitökseen 1754;[425] runo Kustavin häistä;[426] laulu papin rouville ja tavallinen morsiantanssi;[427] nimipäiväruno;[428] kummiruno;[429] runo Kaarle Borgin ja Kaarle Meurling'in kuulutuspäivänä ja runo edellisen häihin.[430] Hänen tekemänsä on epäilemättä sekin runo kruunun viinan keitoksesta, joka on painettu yhdessä valitusrunon kanssa viinan kuolemasta.[431] Siinä puolustetaan hallituksen asetusta kruunun viinatehdasten laittamisesta ja alle on piirretty H.A. Morsiantanssi on paras Achrenion teoksista ja sääli on ettei tilan ahtaus tässä salli sen painattamista.
Totisempi runoilia kuin mainitut kolme oli Juhana Aapraminpoika Frosterus, Jaakopin ja Aapramin veli. Hän oli syntynyt 1720, tuli maisteriksi 1745, kirkkoherraksi ja pedagogiksi Kajaaniin 1746, Sotkamoon 1763, jossa kontrahti-provastina ja jumaluusopin tohtorina kuoli 1809. Hän oli syvä Suomen kielen tutkija niinkuin hänen meidänkin aikoinamme vielä hyväksytty kirjansa: "Hyödyllinen huvitus luomisen töistä" todistaa. Hempeän runolahjansa näytteenä olkoon seuraava palanen häärunosta:[432]