Lapioi, lapioi,
Hautuumiesi, lapioi!
»Miksi: elo?» kysyin ennen;
»Ilohan ois oikeempi!»
Ah nyt ilon' katos tännen,
Elostani erosi.
Lapioi, lapioi,
Onnen' maahan lapioi!
Lapioi, lapioi! —
Herra — voi! — Mut mi soi?
Virsi, jonka hältä kuulin,
Kun hän jätti hyvästi,
Jonka kylmenevin huulin
Riemuin vielä veisasi!
Virsi soi, virsi soi,
Pyhä virsi, soi, ah soi!
Virsi soi, virsi soi,
Pyhä virsi, soi, ah soi!
Virsi täynnä uskallusta,
Voiton virsi autuas! —
Nyt miss' otas, Tuoni musta?
Miss' on saalis voitostas?
Virsi soi, virsi soi.
Pyhä virsi, soi, ah soi!
Kahden kesken.
Ovi kiinni! — näin — kas nyt ei kukaan saa
Meitä häiritsemään päästä tännen. —
Sata taas ma sullen annan suudelmaa,
Sata kertaa halaan, niinkuin ennen.
Ja sun sinisilmiis uskollisihin.
Täynnä rakkautta hellää, pyhää,
Kyynel sopukassaan hymyilevihin,
Niinkuin lumottuna katson yhä.
Kulta, kultan' armas! Taasko istutaan
Täällä hiljaa, salaa, kahden kesken! —
Mut ah! — Tyhjähän tää seinäkuva vaan
Hengetön, on kumppalina — lesken!
Tyhjyys.
Ma kodissani kuljen — kaikk' ompi ennallaan,
Ja kuitenkin ah kuinka kaikk' on toista!
Huoneen' on siivot, sievät, kaikk' kalut paikoillaan,
Kukatkin vielä rehoitellen loistaa.
Mut minä käyn ja katson: miss' on se käsi nyt,
Mi kotin' on näin sieväks, suloiseks sääntänyt?
Miss' ompi kodin »vaimo», sen henki hoitava,
Sen päivänpaiste armas, sen sydän siunaava? —
Tyhjää, tyhjää!
Ja lapset pyörii, hyörii taas leikki-ilossaan —
Ah eihän pienet raukat tiedä mistään! —
He nauraa, laulaa, hoiskaa, myös itkee toisinaan
He pienoisista vastoinkäymisistään.
Mut minä käyn ja katson: — miss' äidinsilmä on,
Tuo väsymättä valpas, tuo uinahtamaton?
Miss' äidin sydän hellä, mi lievens suruja,
Ja sadat ilot keksi? — Voi lapsi parkoja! —
Tyhjää, tyhjää!