Ma kamarissan' istun, taas sujuu multa työ —
Eläväll' ompi elävistä huoli —
Ja tässä rinnassani kuin ennen sydän lyö —
Ei särkynytkään se, vaikk' armas kuoli!
Mut miss' on hän, mi töistä mun kanssan' iloitsi,
Varoitti ylpeillessä, pelossa rohkaisi?
Tyhj' onpi kiikkutuoli työpöytän' ääreinen,
Ja tuolla pieni sohva tuo myös — — ja sydämen' — —
Tyhjää, tyhjää!
Uusi sulhas-aika.
Mä muistan sen kuink' ennen illan tullen
Sä morsianna istuit mua vuottain,
Pelolla hiukan, vaan myös toivoin, luottain;
Omashan tulevansa lupas sullen.
Sä katsoit ikävöiden ikkunastas:
»Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. —
Päässeekö vaan hän toimitettavilta?» —
Samassa suukkonen jo sulle vastas.
Taas pitkä, pitk' on tieni luokse armaan.
Mi siitä? Iloin halki mailman rientäis,
Jos vaan, kun perillen sun tykös entäis,
Vastaani rientäväsi toivois varmaan.
Tuon pitkän tien ma yhä käyn luo kullan. —
Mut ah! Ei syliään nyt enää suo hän,
Ei minuun enää katsettakaan luo hän —
Mun morsiamen' se asuu alla mullan!
Näin joka pyhä kirkkomaalle kuljen. —
Ah taas hääpäivähän jo haluaisin,
Kun lakkaamatta taas sun nähdä saisin,
Kun ijäks omanan' sun syliin suljen.
Helmi ja isänsä.
Isän polvilla Helminen kiikkuu,
Sulosilmin se — kas! — hymyilee.
Mikä pienoisen silmissä liikkuu,
Kun se hiljaa näin iloitsee?
Mikä? — Last' isä lempivi pientä
Viel' entistä hellemmin,
Sen luoks' yhä töistähän rientää,
Tukehuttavi suudelmin.