Oi Helmi, kun petturi suuri
Ei vaan isäs lempivä lie! —
Sua suudellessa nyt juuri
Hänet minnekä miettehet vie?
Ah Tuonelan nyt salaisuutta
Hän tuskalla tutkielee,
Tai taivahan hän avaruutta
Ikävöiden mittaelee.
Suut' antavi sulle, mut toista
Se suudelma tarkoittaa;
Sua halaa, äitiäs muistaa —
Kuva äidin se lemmen saa.
Oi Helmi, kun petturi suuri
Ei vaan isäs lempivä lie! —
Sua suudellessa nyt juuri
Hänet minnekä miettehet vie?
Kaikkein vaikein.
Ma kuulin: lemmen lahja suurin on,
Mink' ihminen voi ihmiselle antaa,
Kun oman henkensä hän uhriks kantaa
Ja armaan puolesta käy kuolohon.
Oisinko sijastasi kuolemaan
Ma mennyt? — Ah en hennonut ma oisi!
Vaikeempi on, kuin olla kuolo voisi,
Ett' elää täytyy surren armaintaan.
Unhoitus.
Minua lohdutellaan: »Aika tuo
Haavoihis voiteen, lievitystä suo,
Ja viimein lähestyypi unhoitus,
Surujen kaikkein varma parannus».
Vai unhoitus? Vai muistaakaan en sais?
Kuvakin armaan multa katoais?
Lohdutus armoton, mi ryöstää vois,
Mit' edes kuolokaan ei vienyt pois!